Monday, August 7, 2017

POHJOISESSA / IN THE NORTH

Kun kirjoittaminen alkaa koukuttaa. Nappaa pauloihinsa niin, että sitä laatii leipätekstin männynneulasestakin ja sitä alkaa kuljettaa pikkuruista muistiota mukana miltei minne tahansa taivaltaakin. Sitä tulee luonnosteltua sormenpäät musteensinisiksi tuon tuosta. Ei kai siinä mitään väärää tai väheksyttävää ole, hyvä vain, että on löytynyt väylä ilmaista itseään. Eikä kaikki ajatuksenjuoksu tietystikään ole jaettavaa materiaalia. 

Pyrähdimme pohjoisissa veljeni kanssa menneellä viikolla. Ihan siellä totisessa Tosilapissa; Kilpisjärvellä. Taivalsimme tuimien tuulien tunturin huipulle, jonka pehmeä pilvimassa peitteli syleilyynsä. Reitti avautui edessä kivikkoisena ja vitivalkeana. Kukkulan laella tuiversi Jäämeren henki ja liki pakkanen, uskallan minä väittää. Näkymät huipulta tiivistyivät niin ikään sakeaksi, valkeaksi pilviverhoksi. Vaillinainen näkyvyys luuydintä koettelevassa viimassa, se oli suviretkeä suotuisimmillaan. Mutta sepäs ei meitä haitannut tai harmittanut. Kuvittelimme olevamme Marsissa ja marssimme napalakkien siimeksessä ja sumun läpi mielet tyytyväisyyttä täynnä. *aurinkolasi-emoji*

Pystytimme teltan kirkasvetisen Kilpisjärven rantaan, jonka penkereille sääsket olivat ehtineet ennen meitä ja täten pitivät sisarukset siitä varsin tietoisina. Taivaanrannassa siinsi Saana ja ilta-aurinko pilkahteli pilvien takaa leikitellen kiloina järven pinnassa. Hyttysmyrkkyä piti suihkia vähän väliä, ja täytyy tunnustaa, että ennen pitkää retkikunta ryhtyi murhatöihin. Lappi todellakin on oikea itikkamekka.

Ajelimme myös rajan yli sorjaan Norjaan. Ja silloin minä heräsin. Heräsin eloon hullun lailla vuorien avauduttua silmien eteen siellä ja täällä. Oli niin ikävä vuoria. Kaipuu sitä turvallista tunnetta kohtaan, mitä saan tuntea keskellä laaksoa, vuoret visusti ympärilläni. Niiden kohotessa torneina taivasta vasten, hiljaista hymniään hyräillen. Silloin muistan, kuinka pieni oikeastaan olenkaan. Kuinka maallisia murheeni lopulta ovatkaan ja kuinka selvityskelpoisina ne näyttätyvätkään kun saan perspektiiviä suurista sekä jykevistä vuorista. Jos harmini yltäisivät vuorenhuipulle, saattaisivat ne olla turhan kookkaita koulimaan pientä ihmistä. Mutta yleensä ongelmani pysyttelevät maltillisina maatasolla. Toisinaan ne tosin tavoittavat tuulisen huipun, eikä silloin auta muu kuin antautua ylivoimalle ja mukautua sen määrätietoon. Silloin täytyy luottaa siihen, että huipulta hurjana puhutteleva pohjoispuhuri vaihtuu ennen pitkää lempeisiin lounatuuliin, jolloin on jälleen helpompi seistä selkä suorassa. Sikäli vuorivinkkeli toimii kaksijakoisena kouluttajana omassa elämässäni.

Vuorien ja vuonojen maahan toivon saavani palata useaan otteeseen. Vaikka vuonoissa vesi virtaakin läpivuotisen viileänä, enkä minä varmastikaan pääsisi uimaan siinä määrin kuin tahtoisin, antaa mahtava maisema anteeksi sellaiset sivuseikat. Retken jälkimainingeissa totesimme yhteisymmärryksessä veljeni kanssa, että sulle sykkää sydämemme, vuorten, vetten maa! Kuten myös sen, että Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. 

Oi oppi ottakaatte joutsenista
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin

Havisten halki ilman lentäkäätte
Tekoja luokaa, maita valaiskaa
Mut talven poistuneen kun täältä näätte
Mä rukoilen, mä pyydän, palatkaa

(Lapin kesä - Vesa-Matti Loiri)


Mun sydämeni tänne jää
Se lähelläsi aina on
Sen tavoitat jos haluat
Vaik maa ois lauluton

(Mun sydämeni tänne jää - Katri Helena)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

When writing gets you hooked. It entirely ensnares you so that you draw up a body text even about a pine needle and you start carrying a little black book with you everywhere you trot and plod. You begin sketching blue ink on the tips of your fingers more or less frequently. I guess there's nothing wrong with that, rather vice versa I find it a good thing that I've found a way to express myself. Naturally not everything I write on my book is material that I'm willing to share, though.

We went on a short trip up North with my brother this past week. The route took us all the way to the northernmost region, Lapland, which is the North of Finland. To a tiny town called Kilpisjärvi. We hiked to the top of a windy fell, where there was a mass of softness welcoming us. The air was covered with snow-white clouds and the rocky road led us to only more whiteness as we reached the peak. The summit of the hillock offered a fair amount of almost freezing winds of the Arctic sea for us to get cold to the bone. But neither did we mind the cold nor the curtains of clouds. Instead we imagined that we were on Mars and marched amongst the polar caps and through the fog feeling simple, childish satisfaction. *sunglass-emoji*

We set up the tent by the crystal clear water, on a lake called Kilpisjärvi as well. For our misfortune, there was an incredibly powerful mosquito military on the bank before us. Thus the army made sure that we would remain aware of the fact that they really were the first ones to colonize the area. The Saana fell loomed in the horizon and the evening sunrays glimmered behind the clouds playing as beams of light on the golden water surface. It was an absolute must to spray that mosquito repellent on each part of the body every two minutes and I have to admit that before long the expedition ended up slaughtering some soldiers of the army. Pray for us, we did do so wrong. We will admit to that. But the enemy was extremely nasty.

We also drove across the border to Norway. And that's when I awoke. I arose madly and intensively as soon as I saw the mountains ahead, in front of my eyes, here and there. I had missed them so badly. I had been longing for that sense of being safe that I get to feel down in a valley, surrounded by big mountains that closely hem together, tower aloft towards the sky. Then I remember how little I actually am. How temporal my sorrow is in the end and how radically the possibilities of resolving these issues seem to increase as I receive perspective from the enormous and sturdy mountains. If my harm was to reach the top, it might be slightly too grand to discipline a little, helpless human being. But usually my problems remain grounded, they basically rest on the ground. However, sometimes they happen to reach the stormy summit and then there's no other option than to give in to the domineering force and obey its rules. Then you must have faith that the fierce and wild north wind will eventually change to the gentle and soft southwest breeze. Then it's easier to stand strong and straight again. Hereby the mountain point of view works as a twofold trainer in my life.

To the country of fjords and mountains I wish to return many times over. Regardless of the water in the fjords flowing chilly all year round, despite the sad fact that I will not be able to swim as much as I would like to. The glorious landscape will forgive for such minor points. Afterwards we, my brother and I, came to the conclusion that our hearts beat to the restful rhythm of the flowing fjords and marvelous mountains! Also that in Lapland everything blossoms only for a short, fleeting moment. The land; grass, flowers, grains, dwarf birches.

Oh learn from the swans
They leave in autumn, return in spring
It's calm on our shores
And safe is the side of the fell

Fly through the air, with wuthering flutter
Create deeds, illuminate lands
But when you see winter has left here
I beg you, I ask, please return

(Finnish version: Lapin kesä - Vesa-Matti Loiri, English translation: Lapland summer - artist unknown)

My heart will always remain here
To you it'll be always near
You'll reach it if that you wish
Though the earth would not sing

(Finnish version: Mun sydämeni tänne jää - Katri Helena, English translation: me *palmface-emoji*)

No comments: