Thursday, August 31, 2017

MITEN MENEE, TÄHDET / HOW'S IT GOING, STARS

Tätä nykyä illalla ulos mennessä, sään ollessa selkeä ja taivaita katsastaessa muistaa jotain oleellista. Vaikka kesä on herkeämätöntä valoa ja keveyttä, ei silloin öistä taivaankantta korista valokartta. Pimenevät yöt ja tumma taivas paljastavat minusta yhden ihmeellisimmän asian maailmassa: tähdet. 

Monena iltana pimeän tullen pakkaan päälleni usean vaatekerroksen ja kiedon kehoni lämpimän viltin syövereihin. Hiippailen ovesta pihamaalle, käyn kosteaan ruohikkoon makaamaan ja katselen korkeuksiin. Annan silmien hiljalleen tottua pimeään, jolloin pimeys muuttuu mustasta himmeäksi hämäräksi. Puut, niin havisevat lehtiset kuin humisevat havuisetkin, saavat ääriviivat, ja ylhäällä taivaalla syttyy jatkuvasti uusia tuikkurykelmiä valoksi maan ylle. 

Minä makaan maassa vilttini syleilyssä, maailman ihmeellisimpien asioiden äärellä tuntien itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi. Ja kuitenkin yhtä aikaa mahtavaksi ja merkitykselliseksi. Tähtitaivas avaa virtaviivaisen ja suorasukaisen tien sellaisiin ulottuvuuksiin, että ymmärrän kaiken olevan hyvin. Ongelmat alkavat näyttäytyä pikkuisina, ihmeet puolestaan mittavina. Saan jälleen kerran rauhoittavan ja voimaannuttavan muistutuksen siitä, että tähdet tuikkivat lähellä ja kaukana jokaiselle, joka valitsee niitä kohti silmänsä suunnata.

Toivon pimenevään syksyyn runsaasti pilvettömiä iltoja ja öitä, jotta voin hämärän tavoin hiipiä ovesta ulos taivaiden teatteria ihastelemaan. Jotta voin viehättyä verrattomasta tähtivalosta ikihyviksi ja lausua unelmat ulottuvuuksien kuultavaksi ilmojen halki liitävien tähdenlentojen aikana. 

Sisäinen lapsi on täällä jäädäkseen. Tähtien kanssa bondailua vuodesta 1995.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Nowadays as I go outside in the evening, whenever the weather is clear and I look up to the skies, I remember something essential. Even though the summer is continual brightness and lightness, there is not a map of light patterns decorating the firmament at night time. As for me, the slowly darkening nights and gloomy skies reveal one of the most fascinating things in the entire world: stars.

On many nights when the dark arrives, I put on many layers of clothes and wrap myself tightly in a warm blanket. I tiptoe through the doorway to the yard, lie down on the moist grass and stare into highness, space. Slowly I let my eyes get used to the dark whereupon the darkness changes from pitch-black to dim dusk. Trees, both the sough of the leaves and the whoosh of the needles, get a profile and new bunches of tealights ignite up in the sky incessantly. 

I rest on the ground in the wonderful warmth of my blanket, at the entrance of the most fascinating wonders of the world, feeling so tiny and meaningless. And yet at the same time mighty and magnificent. The starry sky establishes a streamlined and straightforward highway to such dimensions that I understand everything being just fine. The obstacles begin to appear tiny, the miracles mighty. Once again I receive a peaceful and powerful reminder of the stars twinkling near and far to whoever who decides to have a look at them.

I hope for the upcoming fall to offer plenty of cloudless evenings and nights so that I can sneak outside to marvel at the divine theater of the stellar scintillation. So that I can admire the incomparable starry shine over and over again and announce my dreams for the dimensions to hear during each shooting star flying through the air.

Inner child is here to stay. Bonding with the stars since 1995.

Thursday, August 24, 2017

RAKAS, RAUKKA RUSAKKO / BELOVED, POOR BROWN HARE

Voiko viime postaukseen kirjoittamani lause "jokaisella hetkellä on oma tarkoituksensa" olla täyttä totta? Että ihan todellakin jokaisella? Luulen entistä vahvemmin, että kyllä näin voisi melkein olla. Kerron ehkä hiukan hörhön, mutta ainakin minut pysäyttäneen tarinan pienten valintojen merkityksestä.

Tänään herättyäni sekä aamupalan syötyäni olin aikeissa käynnistää tietokoneen ja käydä aina yhtä ihanaan ja mielekkääseen hommaan: laskujen maksamiseen. Keräsin tarvittavat asiakirjat kokoon ja valikoin jo puhelimesta laskunmaksantarytmiä, toimintaan sopivaa soittolistaa. Motivaatiota, näes. Sitten laskinkin luurin kourastani, siirsin lippuset ja lappuset sivuun sylistäni, kävelin eteiseen ja sujautin jalat kenkiin. Tuntui, että nyt täytyykin ehdottomasti päästä haukkaamaan happea. Tuntui, että minun tarvitsee kävellä veljen maatilalle. Ensin maleksia ohrapellon piennarta pitkin vailla kiirettä, talsia perunapellon vierusta, nopeuttaa askelia viljasiilojen ja vadelmapuskien kohdalla ja sitten jo miltei juoksuaskelin kiiruhtaa vuorimäntyjen juurelle. Katsahtaa maahan ja huomata ruohikon keskellä räpistelevä rusakko. Se makasi kasvillisuuspeitteen päällä neljä ketaraa harallaan, ja sen suurikorvainen pää oli painunut kouristuksenomaisesti toista kylkeä vasten. Se vikisi ja valitti sydäntäsärkevästi.

Näky oli niin surkea, että tunsin silmistä pulppuavan kyynelvanan valuvan poskipäiltä leukaluita pitkin kaulalle ja paidalle. Nostin pupun syliini, painoin sen kirjaimellisesti kyynelten kostuttamaa rintaani vasten ja juoksin rusakkorukka sylissäni äkkiä kotiin.

"Äiti, ÄITI, tule katsomaan!" huusi sisältäni löytynyt hätääntynyt lapsi keittiön ikkunan läpi. Äiti tuli, suri, meni pois, palasi ja toi mukanaan maton sekä pahvilaatikon, johon laskin kärsivästi kouristelevan otuksen lepäämään. Oli selvää, että se kuolisi pian eikä sitä saisi pelastettua millään ilveellä.

Elämä etääntyi rusakosta lyhyehkön ajan jälkeen. Hautasin sen koivikkoisen rantapenkereen uumeniin koirani lepopaikan viereen. Siellä niiden kelpaa nyt yhdessä. Tietenkin toivon, etten saanut rusakolta itselleni jänisruttotartuntaa, josta elukka mitä ilmeisemmin kärsi. Sairauden mahdollisuus kävi löytöhetkellä ehkä jopa mielessä, sillä ymmärsin vetää paksun hupparin hihat kämmenieni peitoksi.

Nähdäkseni luonto oli päättänyt parhaaksi karsia kyseinen olento pois tästä elämästä. Ehkä sen olisi pitänyt sätkiä aikansa ruohikossa ja sitten kuoliintua hitaasti ja hartaasti vuorimäntyjen katveeseen. Madaltua multaan, maatua menneisyyteen... 

Mutta kun minä rusakon syliin nostettuani tunsin sen tärisevän, pienen vartalon rauhoittuvan rintaani vasten, hengityksen hidastuvan ja pahimman paniikkitilan poistuvan minun sille lempeitä leperellessäni, tiesin olleeni juuri oikeassa paikassa täsmälleen oikeaan aikaan. Jänön ei tarvinnut kuolla ypöyksin kivusta kärsivänä ja hylättynä, vaan hellästi hoivattuna ja huomattuna.

Tapaus kosketti, koska tunnekarttani on varsin värikäs ja moniulotteinen. Myötätuntoa riittää kaikelle elävälle kastemadoista korppikotkiin. Noin laajuusaspektilla mitattuna siis: maasta taivaisiin. Toiseksi myös siksi, että rusakko antoi minulle ymmärrystä.

Koskaan ei voi välittää tai rakastaa liikaa. Se ei mene koskaan hukkaan.


Can it be true that "every event and moment of our lives have a special meaning", as I wrote on my last post? For real, that everything happens for a reason? I'm even more convinced to confirm that yes, yes it can. I will tell a slightly lunatic, yet touching story about the grande significance of the little things and decisions.

This morning as I'd waken up and had breakfast, I was about to turn my laptop on and get up to the most lovely and pleasant task as can be; paying bills. I collected the necessary files and papers and began choosing some rhythm for the event of the day, still talking about paying for those bills. See, I need motivation for that and good music helps big time. Then, all of a sudden, I put my phone aside, placed all files and papers next to me, walked to the hall and put on shoes. I felt the urge to get to fill my lungs with some fresh air. I felt I definitely must go to my brother's farm. First plod along the barley field leisurely, slowly stroll on the side of the potato field, then hasten my steps as I passed the grain storages and raspberry bushes and nearly run to reach the pinus mugos (mountain pines). Glance at the ground and notice a brown hare fidgeting down on the greenery cover. All of its four legs were spread out, facing the sky, and its big-eared tiny head was convulsively drooping to one side. It was whining and whimpering heartbreakingly.

Seeing that was so miserable that tears started flowing out of my eyes, down the cheeks and jawline to my neck and shirt. I lifted the bunny, held it gently on my literally teardrop-filled chest and ran back to my parents' house, carrying the poor brown hare tightly in my arms.

"Mom, MOM, come look!" yelled the panicky child in me through the kitchen window. Mom appeared, mourned, left, returned and brought an old carpet and a cardboard box with her. I put down the suffering animal to rest inside the safe box. It was obvious that it would perish soon and there was absolutely nothing we could do to save its life.

Life left the hare after a short while. I buried it in the middle of the birch trees on the waterfront right next to my dog's grave. There they are together, forever from now on. I bet they're satisfied. Frankly, I hope that I didn't get a rabbit fever infection from the bunny, as that was most likely what the animal suffered and died from. The likelihood of a possible disease might even have occurred to me whilst finding the brown hare given I understood to cover all bare skin with fabric before touching the animal.

Apparently Mother Nature had decided it to be for the best to eliminate this certain creature from this life. Maybe it was meant to wiggle and linger in the grass for a while and then die tardily and entreatingly underneath the mountain pines. Decompose and disappear into the soil as a part of the past...

But after lifting the terrified brown hare to my lap, noticing its small, shaking body calming down on my chest, its irregular, fast breaths slowing down, and the worst panic state disappearing as I was babbling beautiful and mellow words to it, I knew I was in the exact right place at the right time. The hare didn't have to die abandoned and all alone, suffering from horrible pain, but taken care of gently and seen.

The case touched me because my emotional map is quite colorful and multidimensional. There's enough compassion for everything living, from earthworms to vultures. Aspect and measurement of empathy: down from the ground up to the skies. Secondly because the brown hare helped me to understand something.

You can never care or love too much. It's never for nothing.

Tuesday, August 22, 2017

KAIPUU / YEARNING

Viime syksynä kuta kuinkin näihin aikoihin lopetin rakkaan ja tärkeän työn tekemisen vastaanottokeskuksessa, pakkasin rinkkani pyylevän paksuksi ja jätin Suomen taakseni kiertääkseni Eurooppaa visiota vailla. Tahdoin vain antaa polun kuljettaa minua eteenpäin ja ottaa tehtäväkseni mukailla sillä ilmeneviä mutkia. Se osoittautui varsin haasteelliseksi, sillä usein mutkat veivät minua paikkoihin ja tilanteisiin, joihin en oikeastaan halunnut päätyä, mutta joihin polku johdatti yhtä kaikki. Lopulta se pompotteli minut monen mutkan, epäilyksen ja hankaluuden kautta ja läpi kohtaamaan ihmisiä sekä luomaan kokemuksia, joista en osannut haaveilla tai unelmoida. Sain kokea, nähdä ja ihmetellä maailmaa yltäkylläisesti ja täysipäiväisesti. 

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, menneitä voi muistella ja niitä kaiholla kaipailla. Kaipuu on mielestäni osa ihmiselämää, ja sitä harjoittainee jokainen enemmän tai vähemmän. Nyt minusta kuitenkin tuntuu vahvastikin, että on aika kullata myös nämä muistot sisimpään ja antaa elämän kuljettaa jälleen kohti tulevia seikkailuja. Lienee parhaaksi päästää keveyden, kauneuden ja kiitollisuuden pikkuhiljaa valtaamaan enemmän alaa haikeudelta.

Minusta sureminen on vaikea asia. Tästäkin olen kirjoittanut. Kuinka käsitellä suru tavalla, joka sallii myös muille tunteille elintilan, mutta kuitenkin niin, että todellakin tuntee surun suruna, purkittamatta sitä illuusiohillopurnukoihin? Ah elämä on ihanaa, olen kiitollinen siunattu onnellinen vaikka tosiasiassa kaikki meni päin persettä, mutta enhän voi sellaista myöntää itselleni, joten elämä jatkuu tästä silmänräpäyksestä niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ettei kävisi niin, että märehtii leukaluunsa pettymyksestä pakottaviksi, muttei niinkään, että nielee pahan olon kurkusta alas, jolloin se taatusti tavoittaa pakenijan sydämen enemmin tai myöhemmin - tavalla tai toisella. Sisälle pakattu suru syö sielun elävältä ja vie ilon elämältä.

Mitä avoimuuksissani piti sanomani, oli se, että vaikka nuo ihmiset pysyivät elämässäni ja kokemukset kestivät ajallisesti vain huumaavan hetken verran, on niille paikka sydämessäni ikuisesti eikä kukaan voi niitä koskaan minulta riistää. Jos se minua surettaa vieläkin, ei muuta kuin kyynelkaasu pohjaan ja virrat valtoimiksi. Mutta nyt olen jo vaiheessa, jossa jokaiseen aamuun herätessäni tiedän että tunnen olevani juuri siellä, missä minun kuuluukin olla. Olen kohtalouskovainen ja täten varma, että jokaisella tapahtumalla ja hetkellä on tarkoituksensa ja opetuksensa. Ja jotta voimme saavuttaa lisää siunauksia, täytyy jatkaa polkua eteenpäin. Voittamalla vaikeudet ne ihmeetkin ilmaantuvat.

Eli onnea onkimaan.

"Sinun täytyy kuolla pari kertaa
Ennen kuin voit todella elää"
Charles Bukowski


Around this time last year, I finished up with my beloved and meaningful job at a refugee home. I fed my travel backpack to become plump and left Finland to travel around Europe without a clear vision. I only wanted to let life flow, guide me forward and adapt to the curved path. Tersely, that turned out to be very challenging. Many times the turns took me to places and situations I wasn't exactly keen on getting to, but where to the path decided to lead me regardless. Eventually, after countless turns as well as through many doubts and difficulties, it dribbled me to meet people and create experiences that I couldn't even dream of. I got to explore, see and wander the wonders of the world abundantly day after day.

As I've mentioned before, memories can be memorized and even wistfully missed. In my opinion, longing for someone or something is a part of this Earthly experience, human life, and I'm quite convinced that everyone practices such behavioural patterns more or less. At this stage I, however, am beginning to feel that it's time to gild the memories within and let life drift me towards the upcoming adventures. Perhaps it's for the best to allow the light, beauty and gratitude to colonize all lands of my inner, eternal empire.

I think that mourning is a very difficult task. I've written about this, too. On one hand, how to process sadness in a way that it gives way to other emotions and feelings to get treated equally? On the other hand, how to guarantee that it truly is felt through without potting and stuffing it into jars of illusion jam? Everything is wonderful and beautiful and delightful, life goes on within a blink of an eye as if nothing ever even happened. Meaning that one would neither ruminate loads of self-pity portions until a dislocated jaw, nor swallow the bad feelings as they will eventually catch and hook up with whoever tries to neglect their existence - in a way or another. Packed sadness will eat us alive and steal the joy of life.

Where this openness of mine was meant to take me now, was saying that even if those people crossed my path and experiences lasted only for a brief, bewitching moment, they will always be safe in my heart and no one will ever take them away from me. If it still is to make me sad, shall it show. I give it some gas and let the teardrops flow. But now I've reached the point of awaking each morning acknowledging and sensing that I am exactly where I ought to be. I am a believer of destiny and thus sure that every event and moment of our lives hold a special meaning and lesson for us to discover. For the sake of more blessings, we must walk forward. By unraveling the obstacles, we'll be traveling to the miracles.

In pursuit of loving life to the fullest.

"You have to die a few times
Before you can really live" 
Charles Bukowski

Friday, August 18, 2017

TRAGEDIOISTA LYHYESTI / A FEW WORDS ABOUT THE ONGOING TRAGEDIES

Maailma, mikä ja mitä olet? Oletko paha ja turvaton, heitteille ja huomiotta jätetyn henkisen ja hengellisen häiriintyneisyyden tyyssija? Oletko inhottava ja arvaamaton, oletko täynnä raukkamaista raakamaisuutta sekä tukalaa tuskaa? 

Maailma, mikä ja mitä olet? Oletko hyvä ja turvallinen, henkisen ja hengellisen harmonian lintukoto? Oletko ihana ja auvoisa, oletko onnen ja onnistumisen avara oppipaja? Oletko rauhallinen, rakastettava sekä rakastava? 

Minä en osaa päättää. Mitä mieltä te olette? Luultavasti se on jotain kahden välimaastossa. Ei taivas tai helvetti, vaan taivas ja helvetti? On aikoja, jolloin tekee mieli heittää kirves kaivoon, vaeltaa Siperian halki ja karaistua ihmisenä sellaiseksi, joka jaksaa katsoa ja hoivata maailmaa kantamatta sitä harteillaan. Osaan kuitenkin sanoa, että lisääntyvää hyvää saamme aikaiseksi vain sillä, että uskallamme ja jaksamme yhä uskoa jälkimmäiseen. Yhdessä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

World, what are you? Are you bad and unsafe, the nest of continuously increasing, ignored mental and emotional issues that contribute to serious affective disorders? Are you a disgusting and unpredictable place, are you full of cowardly cruelty and suffocating suffering? 

World, what are you? Are you good and safe, the paradise-like place of physical, mental, social, emotional and spiritual harmony and synchronization among all beings? Are you wondrous and euphoric, are you a spacious workshop of happiness and success? Are you peaceful, lovable and loving? 

I can't decide. What do you think? Probably it's something in between. Not heaven or hell, but heaven and hell? There are times when I want to give up with the whole of humanity, call it a li(f)e, trek through Siberia and possibly evolve into someone who has the energy to face and nurture the world without carrying it on their shoulders. Nonetheless, I'm courageous enough to tell that we can enhance the good by supporting each other to believe in the goodness of the world despite all the madness. As unity.

Sunday, August 13, 2017

YKSINÄINEN TYTTÖ / LONELY GIRL

Yksinäinen tyttö. 

Olen yksinäinen tyttö. Ennen kuin kipristät kasvosi harmistuneeseen ilmeeseen, avaisin mielelläni sananpartta "yksinäinen tyttö". Sitten voimme miettiä, onko se välttämättä kovin negatiivinen ja harmitusta aiheuttava asia. 

Olen aina ollut tyyppi, joka viettää paljon aikaa itsekseen. Saan kiksit yksikseni skeittailusta ja snoukkailusta sekä metsäretkestä seuranani Minä Itse. Kuulun kategorisesti siihen ryhmään, jonka jäsenille itsenäinen kahvittelu ja Tallinnan risteily ovat ennemmin perustoimia kuin poikkeuksia. Satun vain pitämään siitä, että voi innovatiivisesti ja kuulkaas vaikka impulsiivisesti innostua oman intuitionsa idealaarista! 

Tietenkään erakkomaisuuteni ei tarkoita, ettenkö viihtyisi toisten seurassa. Kyllä viihdyn ja oikein hyvinkin. Mutta sitten sellaisessa seurassa, jossa voi auvoisan autenttisesti olla täysillä oma itsensä. Ettei sanomisia ja tekemisiä tarvitse kyseenalaistaa missään mielessä, vaan voi hyvänä päivänä pulputa puhetta ja rönsyillä reteää naurua ympärilleen ylitsevuotavasti, ja vastaavasti huonona päivänä saa kettuuntumistaan kirota kuuluvasti sitä yhtään kaunistelematta. 

Luulen ja tohdin haastaa, että miltei jokainen meistä joskus tai jatkuvasti jarruttelee olemistaan. No kun en mä voi, en mä osaa, en mä saa, en mä uskalla. Ei musta kuitenkaan ole tähän eikä tuohon, ei musta tykätä jos teen näin tai niin, ei musta ole mitään tälle maailmalle antamaan. Ainoa herja, joka meidän tulisi oikeastaan päällemme sylkeä, on se, että jokainen yllä mainituista herjoista on hevonpaskaa. Silkkaa satikutia sille, ken ei tahdo uskoa itseensä ja persoonansa loistoon. Jäähylle joutavat ne, jotka jäävät junnaamaan omaan päätyyn hyvän paikan tullen eivätkä uskalla tanssahdella keskiviivan tuolle puolen unelmiinsa uskomaan!  Ei sentään, satikuti ei varmasti edesauta epävarmaa. Mutta uskallahan uskoa itseesi. Täällä minäkin työskentelen pähkähullujen, liian suurien haaveideni eteen silmät säkenöiden. Jos joku ei tykkää minusta tai sinusta syystä että elää itselleen uskollisesti, ei sellainen ihminen luultavasti ole oikea toveri tallustamaan elämäntietä eteenpäin.

Tämä kevät ja kesä ovat olleet aikaa, jolloin olen ymmärtänyt monen matkaa aiemmin kanssani taittaneen kasvaneen minusta erilleen. Tai sitten minä olen kasvanut heistä kauemmaksi. He ovat kaikonneet kivuliaasti, mikä on johtanut laajaan itsetutkiskeluun. Nyt on aika olla välittämättä siitä, mitä muut ehkä minusta ajoittain odottelevat ja ajattelevat, keskittyen intuitioni kuunteluun ja sen seurailuun. Minä haluan ymmärtää, että riitän tällaisenaan. Ainaisessa absoluuttisuudessani ja oudossa omaperäisyydessäni. Se mitä minä olen, ei ole liikaa eikä minun tarvitse ensin jarrutella olemistani ja sitten kaasutella tieheni kun käsitän, että jarrutteluine himmailuine hyssyttelyine kaikkineni olen silti hieman liikaa seulottavaa sieluille, keitä minä eniten haluan ja rakastan.

Missioni on rakentaa koti sisimpääni, sydämeeni. Visio on vankka ja verraton, sillä tuon kodin seinämiä ei sitten kukaan tule mätkimään tai musertamaan. Tässä maailmassa lienee minullekin paikka sekä tarkoitus, joka kasvattaa minulle juuret, joista idän hiljalleen puuksi ja seison koko mitassani. Minussakin versoo tunne, että olen kuuluva tähän kaikkeuteen. Ja siksi minä olen yhä yksinäisempi tyttö. Siksi, että kukaan ei selvitä salaisuuksia puolestani tai löydä lahjaani. Vain minä voin tehdä sen, ja onneksi minulla on kaikki aika käytettäväni. Tervetulleeksi toivotan kaikki ne, jotka kestävät sekä rätinän että rallattelun. Sen, että minä tunnen elämän sekä ilot että surut täydellä sydämellä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Loner.

I am a lonely girl. Until you knit your brows, I'd like to unfold the dictum of "a loner". Then we can reconsider whether it's such a negative or harm-causing concept after all. 

I've always been the type of person who spends a lot of time on their own. I get great kicks from skating or snowboarding alone as well as from wandering in the woods accompanied by My Very Own Self. Categorically I belong to the group whose members find it rather ordinary and obvious to go have a coffee or hop on a cruise ship from Helsinki to Tallinn by themselves. I just happen to like that I can listen to and follow my intuition and ideas intensively, impulsively and innovatively. 

Obviously being a smooth version of a recluse doesn't mean that I wouldn't enjoy spending time with other people. For that matter I do like others' company very much. But the company must welcome and allow me to appear authentically in my entire capacity, being and doing. That no holding back is needed in any form and questioning one's worth is absolutely out of the game. In our best days overwhelming laughter and talking non-stop is okay, and on the contrary in our worst moments one can curse and cuss as much as ever necessary.

I dare to claim that nearly each one of us may occasionally or once in a while put on the break and hide behind our real and truthful selves. Cause I can't, I'm not able to, I'm not allowed to, I'm not brave enough to. I can't do this or that anyway, I won't be liked if I do it like this or that, I have nothing to give to this world. The one and ONLY slur we are allowed to spit on ourselves is to remind us that all of the slurs mentioned above are complete, absolute bullshit. I announce a punishment for everyone who doesn't believe in self and the brilliance of their personalities. To a penalty I refer everyone who stays at the defending zone when there would be a great chance to dance to the other side of the red line to believe in their dreams, to fucking score a goal! Well, okay, a penalty won't really support the insecure. But please, do have the courage to believe in yourselves. Here am I, working on my raving mad, too big dreams with sparkly eyes of a maniac! If someone doesn't like me or you due to living up to our own empowerment and expectations, they may not be the right people for us to walk this path with. 

This spring and summer in total has been a time period for me when many people have left. Either they or I have come to the realization that we’ve apparently grown apart. These months have been a really painful lesson which has led me to do shitloads of emotional self-examination. It’s about time to stop caring what others may sometimes think of or expect from me, focus on following and listening to my intuition. I want to understand that I am enough the way I am. In my abiding absoluteness and odd originality. What I am, is not too much and nor do I need to hold back, slow down and then give it some gas as I realize that even after diminishing and keeping silent I may still be too enormous a sandstorm to be sieved by the souls I want and love the most.

The mission is to build a home within myself, in my heart. The vision is strong and the walls of that home won't be damaged or destroyed by anyone. May this universe offer a purpose and a place for me too, a meaning that will grow me roots that help me to become a tree that stands tall being proud of all of its abilities. May there sprout a feeling inside me that I do belong to this world. And that's why I am an even lonelier girl. Because no one will reveal the secrets or find the gift on behalf of me. Only I can unravel the mystery and confusion for myself, and fortunately I have all the time in the world in use. Into my life I welcome everyone who's ready to face the fire and grief. Everyone who's cool with the fact that I feel both the joy and sorrow of life deeply, with my whole heart.

Monday, August 7, 2017

POHJOISESSA / IN THE NORTH

Kun kirjoittaminen alkaa koukuttaa. Nappaa pauloihinsa niin, että sitä laatii leipätekstin männynneulasestakin ja sitä alkaa kuljettaa pikkuruista muistiota mukana miltei minne tahansa taivaltaakin. Sitä tulee luonnosteltua sormenpäät musteensinisiksi tuon tuosta. Ei kai siinä mitään väärää tai väheksyttävää ole, hyvä vain, että on löytynyt väylä ilmaista itseään. Eikä kaikki ajatuksenjuoksu tietystikään ole jaettavaa materiaalia. 

Pyrähdimme pohjoisissa veljeni kanssa menneellä viikolla. Ihan siellä totisessa Tosilapissa; Kilpisjärvellä. Taivalsimme tuimien tuulien tunturin huipulle, jonka pehmeä pilvimassa peitteli syleilyynsä. Reitti avautui edessä kivikkoisena ja vitivalkeana. Kukkulan laella tuiversi Jäämeren henki ja liki pakkanen, uskallan minä väittää. Näkymät huipulta tiivistyivät niin ikään sakeaksi, valkeaksi pilviverhoksi. Vaillinainen näkyvyys luuydintä koettelevassa viimassa, se oli suviretkeä suotuisimmillaan. Mutta sepäs ei meitä haitannut tai harmittanut. Kuvittelimme olevamme Marsissa ja marssimme napalakkien siimeksessä ja sumun läpi mielet tyytyväisyyttä täynnä. *aurinkolasi-emoji*

Pystytimme teltan kirkasvetisen Kilpisjärven rantaan, jonka penkereille sääsket olivat ehtineet ennen meitä ja täten pitivät sisarukset siitä varsin tietoisina. Taivaanrannassa siinsi Saana ja ilta-aurinko pilkahteli pilvien takaa leikitellen kiloina järven pinnassa. Hyttysmyrkkyä piti suihkia vähän väliä, ja täytyy tunnustaa, että ennen pitkää retkikunta ryhtyi murhatöihin. Lappi todellakin on oikea itikkamekka.

Ajelimme myös rajan yli sorjaan Norjaan. Ja silloin minä heräsin. Heräsin eloon hullun lailla vuorien avauduttua silmien eteen siellä ja täällä. Oli niin ikävä vuoria. Kaipuu sitä turvallista tunnetta kohtaan, mitä saan tuntea keskellä laaksoa, vuoret visusti ympärilläni. Niiden kohotessa torneina taivasta vasten, hiljaista hymniään hyräillen. Silloin muistan, kuinka pieni oikeastaan olenkaan. Kuinka maallisia murheeni lopulta ovatkaan ja kuinka selvityskelpoisina ne näyttätyvätkään kun saan perspektiiviä suurista sekä jykevistä vuorista. Jos harmini yltäisivät vuorenhuipulle, saattaisivat ne olla turhan kookkaita koulimaan pientä ihmistä. Mutta yleensä ongelmani pysyttelevät maltillisina maatasolla. Toisinaan ne tosin tavoittavat tuulisen huipun, eikä silloin auta muu kuin antautua ylivoimalle ja mukautua sen määrätietoon. Silloin täytyy luottaa siihen, että huipulta hurjana puhutteleva pohjoispuhuri vaihtuu ennen pitkää lempeisiin lounatuuliin, jolloin on jälleen helpompi seistä selkä suorassa. Sikäli vuorivinkkeli toimii kaksijakoisena kouluttajana omassa elämässäni.

Vuorien ja vuonojen maahan toivon saavani palata useaan otteeseen. Vaikka vuonoissa vesi virtaakin läpivuotisen viileänä, enkä minä varmastikaan pääsisi uimaan siinä määrin kuin tahtoisin, antaa mahtava maisema anteeksi sellaiset sivuseikat. Retken jälkimainingeissa totesimme yhteisymmärryksessä veljeni kanssa, että sulle sykkää sydämemme, vuorten, vetten maa! Kuten myös sen, että Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. 

Oi oppi ottakaatte joutsenista
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin

Havisten halki ilman lentäkäätte
Tekoja luokaa, maita valaiskaa
Mut talven poistuneen kun täältä näätte
Mä rukoilen, mä pyydän, palatkaa

(Lapin kesä - Vesa-Matti Loiri)


Mun sydämeni tänne jää
Se lähelläsi aina on
Sen tavoitat jos haluat
Vaik maa ois lauluton

(Mun sydämeni tänne jää - Katri Helena)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

When writing gets you hooked. It entirely ensnares you so that you draw up a body text even about a pine needle and you start carrying a little black book with you everywhere you trot and plod. You begin sketching blue ink on the tips of your fingers more or less frequently. I guess there's nothing wrong with that, rather vice versa I find it a good thing that I've found a way to express myself. Naturally not everything I write on my book is material that I'm willing to share, though.

We went on a short trip up North with my brother this past week. The route took us all the way to the northernmost region, Lapland, which is the North of Finland. To a tiny town called Kilpisjärvi. We hiked to the top of a windy fell, where there was a mass of softness welcoming us. The air was covered with snow-white clouds and the rocky road led us to only more whiteness as we reached the peak. The summit of the hillock offered a fair amount of almost freezing winds of the Arctic sea for us to get cold to the bone. But neither did we mind the cold nor the curtains of clouds. Instead we imagined that we were on Mars and marched amongst the polar caps and through the fog feeling simple, childish satisfaction. *sunglass-emoji*

We set up the tent by the crystal clear water, on a lake called Kilpisjärvi as well. For our misfortune, there was an incredibly powerful mosquito military on the bank before us. Thus the army made sure that we would remain aware of the fact that they really were the first ones to colonize the area. The Saana fell loomed in the horizon and the evening sunrays glimmered behind the clouds playing as beams of light on the golden water surface. It was an absolute must to spray that mosquito repellent on each part of the body every two minutes and I have to admit that before long the expedition ended up slaughtering some soldiers of the army. Pray for us, we did do so wrong. We will admit to that. But the enemy was extremely nasty.

We also drove across the border to Norway. And that's when I awoke. I arose madly and intensively as soon as I saw the mountains ahead, in front of my eyes, here and there. I had missed them so badly. I had been longing for that sense of being safe that I get to feel down in a valley, surrounded by big mountains that closely hem together, tower aloft towards the sky. Then I remember how little I actually am. How temporal my sorrow is in the end and how radically the possibilities of resolving these issues seem to increase as I receive perspective from the enormous and sturdy mountains. If my harm was to reach the top, it might be slightly too grand to discipline a little, helpless human being. But usually my problems remain grounded, they basically rest on the ground. However, sometimes they happen to reach the stormy summit and then there's no other option than to give in to the domineering force and obey its rules. Then you must have faith that the fierce and wild north wind will eventually change to the gentle and soft southwest breeze. Then it's easier to stand strong and straight again. Hereby the mountain point of view works as a twofold trainer in my life.

To the country of fjords and mountains I wish to return many times over. Regardless of the water in the fjords flowing chilly all year round, despite the sad fact that I will not be able to swim as much as I would like to. The glorious landscape will forgive for such minor points. Afterwards we, my brother and I, came to the conclusion that our hearts beat to the restful rhythm of the flowing fjords and marvelous mountains! Also that in Lapland everything blossoms only for a short, fleeting moment. The land; grass, flowers, grains, dwarf birches.

Oh learn from the swans
They leave in autumn, return in spring
It's calm on our shores
And safe is the side of the fell

Fly through the air, with wuthering flutter
Create deeds, illuminate lands
But when you see winter has left here
I beg you, I ask, please return

(Finnish version: Lapin kesä - Vesa-Matti Loiri, English translation: Lapland summer - artist unknown)

My heart will always remain here
To you it'll be always near
You'll reach it if that you wish
Though the earth would not sing

(Finnish version: Mun sydämeni tänne jää - Katri Helena, English translation: me *palmface-emoji*)

Friday, August 4, 2017

PELASTAKAAMME MERENNEIDOT / SAVE THE MERMAIDS

Pelastakaamme merenneidot!

Emmekä puhu erään maailman tunnetuimman piirretyn elokuvaformaatin punatukkaisesta prinsessasta, joka haihattelee pintaliidon perään ja joka prinssiinsä rakastuttuaan unohtaa vedenalaisen alkuperänsä. Pelastakaamme merenneidot, nuo olennot, jotka eivät ui syvää vettä karkuun; pimeyttä, koleutta, eivätkä kavahda vellovien vesien virtausta ja kirkkautta. Nuo syvyyksien seikkailijat, jotka kauhistuvat pinnan yllä aukeavasta maailmasta.

Merenneidot pelkäävät pintaa siksi, että ne aistivat sen olevan osittain lumetta ja vierasta valhetta. Merenneidot tietävät, että maailman magia on paljon muutakin kuin mitä silmät seulovat tai korvat kuulevat. Olennot soljuvat sulavasti elämän eliksiirissä, tuntevat taikaa laineiden liplatuksessa ja antautuvat aallokon alituiselle voimalle. 

Merenneitoja ei tule taltuttaa tavanomaisiksi. Niitä ei pidä ensin lassota harppuunanheitolla, ahtaa akvaarionmalliseen muottiin ja sitten kummastella kalaihmisten onnettomuutta silmät soikeina. Päinvastoin niiden täytyy saada uiskennella ketterästi ja keveästi kirkkaiden vesistöjen uumenissa sekä nousta rantakallioille nauttimaan maanpäällisen ihmeistä. Merenneitojen pitää voida tulla ja mennä omia aikojaan.

Merenneidot tahtovat mielellään opastaa myös muut pintaa syvemmälle. Uimakelpoisen pyrstön voi kärsivällisyydellä kehittää kuka vain, ja kidukset ilmaantuvat iholle kunhan vain uskaltautuu kastautua syvässä vedessä. Merenneidot toivovat toisten nielevän näkökulmansa sen suhteen, että vain pinnan yläpuolella on hyvä hengittää. Kuitenkin ne käsittävät, ettei koko luomakunta lumoudu vedenalaisesta maailmasta.

Pelastakaamme merenneidot niin, että antakaamme niiden soljua syvissä vesissä pintaa pikkuriikkisen peläten. Älkäämme yrittäkö kiskoa niitä mannermaailman menoon mukaan, sillä kärsivällisyydellä kasvatettu pyrstö ei kaikkoa kertarytinällä, ja sen kanssa on miltei mahdotonta madella mannerta pitkin. Lisäksi aniharva kerran vedenalaiseen vetovoimaan paatunut edes tahtoo luopua lumosta, jonka elämä on tämän eteen - piinan ja pahan olon läpi - tarjottimella tuonut. Harvassa ovat merenneidot, jotka suomustavat itsensä pyrstöstä paljaiksi ja sitten pyyhältävät mannermenoihin muitta mutkitta mistään mukisematta. 

Jos rantatörmälle on noussut merenneito, ei sitä tarvitse säikkyä. Merenneito sen sijaan saattaa säikähtää sinua, joka vilpittömästi tai vilpillisesti tahdot sitä lähestyä. Se voi pelätä, että se yritetään heittää harppuunalla hiljaiseksi ja mahduttaa mitättömään muottiin. Että se sorvataan silmillä merkityksettömäksi ja viskataan olkapään yli menemään. Toisaalta merenneito voi luulla sinun toivovan ja tavoittelevan tuota tunnetta, jonka vain syvyydet sisällensä kätkevät. Silloin se ottaa sinut mukaansa oppimatkalle elämän eliksiiriin ja uskoo sinulle sydämensä.

Olkaamme armollisia merenneitoja kohtaan. Ne eivät kuvittele olevansa erityisiä, mutta ovat erilaisia. Syvyyksien seikkailijoita, jotka tarvitsevat tilansa ja yhtäläista ymmärrystä kuin kuka tahansa muukin. 


Shall we save the mermaids! 

We are not talking about one of the most famous cartoons in which the red-haired princess longs for shallow living and who forgets her origin of underwater after she falls in love with the prince. Shall we save the mermaids, those creatures who are not afraid of deep waters; darkness, chilliness, nor are they escaping the currents and clarity of wavy waters. Those adventurers of depths who are frightened of the world opening out above the surface.

Mermaids are scared of the surface because they sense it to be partially an illusion and an outlandish lie. Mermaids are aware that the magic of the universe is much more than what the eyes can sieve or the ears hear. Those beings flow fluently among the elixir of existence, sense the charm of the waves and surrender to the everlasting force of the ocean surf.

Mermaids are not to be tamed into commonplace and ordinary. They are not to be lassoed and hunted with a harpoon toss and crammed into an aquarium, meanwhile others wondering with wide eyes why the half-fish half-human being is so unhappy. On the contrary mermaids must get to swim agilely and lightly in the depths of clear waters as well as be able to strand on the coastal cliffs to marvel at the aboveground life. Mermaids need to be allowed to come and go on their terms, swim to the beat of a different drum.

Mermaids also willingly guide others below the surface. Anyone can grow an underwater-friendly tail with patience and the gills only come into sight when one builds up the courage to dip in the deep waters. Mermaids wish for the rest to swallow their standpoints of assuming that it's safe and good to breathe only above the surface. Nevertheless they acknowledge that not the whole of our cosmos is enchanted by the life beneath the sea.

Shall we save the mermaids in a way that allows them to continue flowing in the deep waters, remaining slightly scared of the surface. Shall we not attempt to pull them into the mainland rituals because a tail that has been grown with great patience doesn't disappear in one fell swoop at a moment’s notice. Nor is it nice to crawl on the ground with that tail. In addition to that, extremely few of those who have once discovered the wonders of underwaters actually want to give up on the enchantment that existence has - through pain and suffer - served on a silver platter for them. Far apart are those who scale their tail off and then hustle and dash onto the mainland paths with no grumble or grouse.

If you stumble upon a mermaid that has stranded on the shore, you need not be frightened. The mermaid may be afraid to see you, who sincerely or insincerely are willing to approach her. On one hand she may be terrified of being hunted with a harpoon and stuffed into a shape of meaninglessness and nothingness. She may be scared of being used and then tossed away. On the other hand she may consider you to be searching for that sense that only depths hold and hide within. Then she will let you attend a lesson among the elixir of existence and trust you to hold her heart with tenderness and sensibility.

Shall we be merciful with and compassionate towards mermaids. They don't imagine themselves to be special, but are specific. The adventurers of depths who need their space and equal understanding as any other being.