Sunday, July 9, 2017

JÄRVELLÄ / ON A LAKE

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle?

Saan viettää tämän kesän järven rannalla, ihan todella kokonaisen kesän. Olenpa minä onnekas. Tähän mennessä olen oppinut aika tavalla asioita, joiden luulisi olleen täydellisen tuttua kauraa, mutta eivätpä vaan ole olleet. Olen opetellut kastelemaan juuriani, niin että runko oksineen voisi vihannoida lehtiloistossaan. Olen kasvanut arvostamaan juuriani; olen ylpistynyt synnyinseudusta. Täältä minä tulen, Supi-Suomen syövereistä, vehmaan ja syvänsinisen järven rannalta.

Totta kai synnyinseutu on aina tuntunut merkitykselliseltä paikalta. On tänne ollut ikävä viidakon vilskeestä ja valtameren melskeestä. Jopa verrattoman ja vankan vuoren huipulla olen katsonut kaiholla kaukaisuuteen, tahtonutkin edessä avautuvan sysisuomalaisen syvänsinisen järvimaiseman. Silti minä olen kauan halunnut kauas pois täältä, mistä tulen. Usein olen lähtenytkin.

Tahdonhan minä yhä. Ja luultavasti menenkin. Lähden ehkä jopa niin, etten suunnittele paluuta. Mutten ainakaan ennen syyssäitä, sillä Pohjolan kesä on vailla vertaistansa. Valoa aamuyön varhaisista tunneista aina yön hitaaseen, mutta ohikiitävään, siniseksi laveerattuun hetkeen saakka. Näyttävästi nousevia ja loistokkaasti laskevia aurinkoja. Suvi on vihreä ja vehreä. Kesä on valontäyteistä juhlaa, sellaista pimeyden puuttumista ja poissaoloa, joka mahdollistaa minkä tahansa uuden synnyn sekä kuolleen kadotuksen. Menoa, meininkiä, hitautta, huumaa, huvittelua.

Supisuomalainen synnyinseutuni. Männikkömetsät ja rantojen raidat. Laaksojen liepeillä koivikkohaat. Ja kaikki nämä syvänsiniset järvet, jotka olette kastelleet juuriani, joiden tukemana minä opettelen seisomaan suorassa niin tyynellä kuin tuulisellakin säällä.

Kun katson synnyinseutuani arvostaen ja rakastaen, ymmärrän minä silloin itsestänikin paljon enemmän. Kun kastelen juuriani vehmaan järven vilvoittavassa vedessä, ravitsen minä mieltäni ja sieluani. Kun katselen hiljaisuuden ympäröimänä järvimaisemaa, on minulla kaikki hyvin.

Kiitos, lähtisin oikein mielelläni kanssasi järvelle.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Would you go to the lake with me then? 

I get to spend this summer by a lake, the whole summer for a matter of fact. I consider myself very lucky. So far I've learnt plenty of things that would be expected to be occasionally obvious to me, but actually are rather vice versa. I've practised to water my roots so that the trunk alongside with the branches could be verdant in their full leaf gleam. I've learnt to appreciate my roots; I've grown to be proud of my motherland. Here I come from, from the midst of Finland, from the shore of a refreshing, royal blue lake. 

Naturally motherland Finland has always felt special to me. I've been longing to get back here in the bustle of the jungle and from the hurly-burly of the ocean. Even on top of a large and marvelous mountain I've prayed for the landscape widely opening out in front of me to be replaced with a fine Finnish royal blue scenery. Yet for a long time I've wanted to get far away from here, where I come from. Often I've also gone. 

I still do want to go. And most likely I will. I may even go without planning on returning. But not until the fall weather arrives because the Northern summer is unequalled in an unusual way. It's the time of the year when there's light throughout the night, dawn and dusk harmonically in sync. Radiantly rising and shiningly setting suns. Summer is green and verdant. Summertime is a continual, light-filled celebration, an ultimate lack of darkness that enable the birth of fresh and the doom of death. Events, ecstasy, slowness, stillness, amusement. 

My beloved, fine Finland. Birches in the valleys, spruces on the hills. Pine forests and waterfronts, all the refreshing, royal blue lakes that have watered my roots so that I could learn to stand tall in the calm and during the storm.

When I view my motherland through eyes of appreciation and admiration, I'm able to understand much more about myself, too. When I water my roots with the clear water, I nurture my mind and nourish my soul. When I stare at the lake landscape in the silence, I have it all just fine. 

Yes, I would love to go to the lake with you.

2 comments:

Anonymous said...

Luin tätä liikutuksen vallassa ja loppu lauseilla yhtäkkiä valuikin eräs kyynel poskelleni. Tosi kaunis ja vaikuttava teksti!

Ihanaa keskiviikkoa!

Juliaana said...

<3 Kiitos sulle! Sä sait mulle kyyneleet silmiin. :') Ihanaa keskiviikkoa myös sinne!