Wednesday, July 26, 2017

YSTÄVÄLLE / TO A FRIEND

Ystävä, isolla yyllä ja suurella sydämellä. Sinun täytyy tietää, että tarkoitan juuri sinua. 

Sinä olet ystävä, jonka kanssa leikin majaa ala-asteen liki jokaisella välkällä. Kuitenkin sen minkä koko kyläkoulun yhteisiltä lipunryöstömittelöiltä sekä pollalta ja robolta saatoimme. Polttelimme oksanpätkäsätkää (anteeksi opet) ja olimme varsin riitaisia. Rettelöimme ja rähinöimme tuon tuosta. Joskus välien setviminen päätyi käräjille, ja kumpikin omina, henkilökohtaisina asianajajinamme vaihtelimme hallittuja sähköposteja asian tiimoilta. Niihin saatettiin muun muassa linkittää Wikipedia-sivu, jolla määriteltiin termi "pissaliisa". (Pissis eli pissaliisa liitetään stereotyyppisesti erityisesti pinnallisiin teinityttöihin, joiden elämäntapaan kuuluvat suosittu listamusiikki, merkkivaatteet ja itsetietoinen käytös." Lähde: Wikipedia) Toverukset olivat tuolloin 7- ja 8-vuotiaita. 

Alakouluvuosien jälkeen tulivat kuvioihin uudet kujeet ja kaverit. Kyllä me tervehdimme koulun käytävillä ja olimme ihan väleissä, mutta samalla vieraita. Enää eivät ipanat riidelleet tai rettelöineet, vaan sivistyivät kohteliaiksi ja kohtuullisiksi. Ystävyys vaihtui vieraan viileäksi. 

Kunnes kohtasimme vuosien jälkeen vanhan alakoulun joulujuhlassa. Muistojen magia sai naurun pulppuamaan, ja se oli menoa se. Siitä päivästä lähtien olet ollut jälleen matkassa mukana, ja minun maailmani on mullistunut. 

Sinä olet opettanut minulle, mistä ihmissuhteissa on ihanteellisimmillaan kyse. Lojaaliuudesta, rehellisyydestä, turvasta ja tuesta. Naurusta, itkusta, haaveilusta ja kiitollisuudesta. Tarpeen tullen valituksesta ja vaikerruksesta. Ilosta, surusta, ihan kaikesta. Ihmisyhteys aidoimmillaan tuo elämään sellaista rikkautta, ettei ainakaan minua ole kauniimmalla asialla vielä siunattu. 

Ystävä, joka olet ymmärryksellä sydämeeni saapunut. Jonka kanssa oleminen ei ole enää ollenkaan riitaisaa rettelöintiä, sillä olemme kumpikin tahoillamme tainneet aikuistua aavistuksen. Ystävä, joka olet toisinaan kannatellut minua, kun jalkani ovat tahtoneet antaa myrskylle myöten. Ystävä, joka naurat riemuani ja itket murhettani. Olemme valaneet välillemme soinnukkaan ja sanattoman sopimuksen, minkä vuoksi minun ei ole koskaan tarvinnut kertoa sinulle, että olet paras ystäväni.

Kiitos, että olet ystäväni, isolla yyllä ja suurella sydämellä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Friend, with a capital letter F and a big heart. You must be aware that I mean you, just you. 

You're a friend with whom I built tiny lodges in the forest surrounding our old school. During nearly every break in-between classes, we could be found in our huts among the trees. We collected cigarette-shaped wooden sticks from the ground, pretending they were real cigarettes, placed the sticks on our lips and smoked long breaths in (sorry teachers). A lot of the time spent together, we argued. We were the masters of verbal violence and shooting with weapons of words. At times we decided to become our own personal lawyers and kept on solving our complications via e-mail after school. Those controlled and composed messaged were about abasing the other person by sending links leading to Wikipedia-pages that explained the definition of a teenybopper. We were 7- and 8-year-olds back then.

After the years of primary school, appeared new friends and functions. We did greet each other in the hallways of school and we did get along with one another. At the same time we were growing apart, becoming unfamiliar. No longer did the brats savagely spark or fiercely fight, but were brought into a state of civilization instead. We began behaving in moderate and polite ways. A fierce, furious friendship of two turned into two well-mannered strangers. 


Until we reunited at the annual Christmas celebrations of our old primary school. The magic of memories got us glucking of giggles, and that was all required. Since that day you've been a part of the journey again, and my world has changed.

You've taught me what a human connection can be at its most ideal. Loyalty, honesty, security and support. Laughter, tears, gratitude and dreams. Whenever necessary, also complaining and wailing is acceptable. A genuine human connection brings such richness into life that at least I haven't been blessed with anything more beautiful and wonderful. 

Friend, you who have understood your way to my heart, arrived with acceptance. Being around you no longer consists of continuous complaints or aggressive arguments as we've both happened to mature in our own directions during the time of distance. Friend, you who have sometimes helped me to stand on the ground when my feet have been willing to give in to the storm. Friend, you who laugh along my joy and cry for my sorrow. We've made up a melodious and wordless vision between the two of us, which is why I've never needed to tell you that you are my best friend. 

Thank you for being my Friend, with a capital letter F and a big heart.

Saturday, July 15, 2017

PIENI VELJENI / MY TINY LITTLE BROTHER

Pienelle veljelle.

Tänään pikkuveli kurvasi kotipihaan ensimmäisille lomilleen armeijan leivistä. Mainiona maastopuvussaan asteli soma solttupoika pihan poikki ovelle. Minä taannuin ihan lapsen tasolle. Muistelin isompien veljien lomia ja lähtöjä. Miten on mahdollista, että eletään aikoja, jolloin pienin veljistäni pukeutuu metsänvihreään palvelusasuun? Tuntuu hurjalta. Ehkä vähän jopa kurjalta. Lapsuus on kaukainen muisto, eikä veljessarjan pienin ole enää kovinkaan pieni. 

On miltei mahdotonta käsittää, että minä olen kahdenkymmenenkahden ja että pikkuveli on yhdeksäntoista vuoden vanha. On liki lohdutonta ymmärtää, että kumpikin meistä perheen pienimmistä, me sisarussarjan kummankin sukupuolen nuorimmat edustajat olemme ihan aikuisia ihmisiä jo. Minne menivät vuodet? Mihin ajelehti aika? 

Pieni veli, joka tulet aina olemaan minun kullannuppuni ja yksi isoimmista hymynaiheistani. Pysy aina pikkuveljenä, lintuna. Haluaisin sanoa, että älä koskaan miehisty, sillä en meidän taloon lisää aikuisia halua. Mutta sen suhteen minun käsiini ei ole paiskattu päätäntävaltaa nimeksikään, joten luultavasti miehistyt menojasi. Ja minun pitää ymmärtää, että menneitä voi muistella ja niitä kaiholla kaipailla. Ettei muistojen rikkaus muutu mullaksi, vaan ajan myötä kullaksi. 

Hey, brother! For you,
there's nothing in this world I wouldn't do.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

For my tiny little brother. 

Today my little brother raced to the yard of our parents' house for his first vacation from the military. A cute, young soldier boy covered in camouflage walked through the yard to the porch. I retrogressed to the level of a child. I reminisced the departures and holidays of my older brothers when they were completing their military service back in the day. How is it even possible that we're living the times when the smallest one of my six brothers wears the forest-green military uniform? It feels bizarre. Maybe even slightly dismal. Childhood is a distant memory, nor is my little brother so little anymore. 

It's almost impossible to realize that I am twenty-two and my little brother is nineteen years old. It's nearly inconsolable to understand that both of us, of the youngest upholders of both genders in our family are adults already. Where did the years sail? Where did the time drift? 

Tiny little brother, you're always going to be my sweetheart and one of the biggest reasons for the smile on my face. Always remain a little brother, please stay as a bird. I would like to say that please neither grow nor man up because I don't want any more of grown-up bores in our house. But regarding to that, life only slapped me five in spite of hurling authority for me to hold in my palms. This is why you probably both grow and man up as you go. This is why I need to understand that memories can be memorized and even missed. That the richness of the memories doesn't moulder into mold, but over time, gold. 

Hey, brother! For you,
there's nothing in this world I wouldn't do.

(Military/civilian service is obligatory in my country)

Sunday, July 9, 2017

JÄRVELLÄ / ON A LAKE

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle?

Saan viettää tämän kesän järven rannalla, ihan todella kokonaisen kesän. Olenpa minä onnekas. Tähän mennessä olen oppinut aika tavalla asioita, joiden luulisi olleen täydellisen tuttua kauraa, mutta eivätpä vaan ole olleet. Olen opetellut kastelemaan juuriani, niin että runko oksineen voisi vihannoida lehtiloistossaan. Olen kasvanut arvostamaan juuriani; olen ylpistynyt synnyinseudusta. Täältä minä tulen, Supi-Suomen syövereistä, vehmaan ja syvänsinisen järven rannalta.

Totta kai synnyinseutu on aina tuntunut merkitykselliseltä paikalta. On tänne ollut ikävä viidakon vilskeestä ja valtameren melskeestä. Jopa verrattoman ja vankan vuoren huipulla olen katsonut kaiholla kaukaisuuteen, tahtonutkin edessä avautuvan sysisuomalaisen syvänsinisen järvimaiseman. Silti minä olen kauan halunnut kauas pois täältä, mistä tulen. Usein olen lähtenytkin.

Tahdonhan minä yhä. Ja luultavasti menenkin. Lähden ehkä jopa niin, etten suunnittele paluuta. Mutten ainakaan ennen syyssäitä, sillä Pohjolan kesä on vailla vertaistansa. Valoa aamuyön varhaisista tunneista aina yön hitaaseen, mutta ohikiitävään, siniseksi laveerattuun hetkeen saakka. Näyttävästi nousevia ja loistokkaasti laskevia aurinkoja. Suvi on vihreä ja vehreä. Kesä on valontäyteistä juhlaa, sellaista pimeyden puuttumista ja poissaoloa, joka mahdollistaa minkä tahansa uuden synnyn sekä kuolleen kadotuksen. Menoa, meininkiä, hitautta, huumaa, huvittelua.

Supisuomalainen synnyinseutuni. Männikkömetsät ja rantojen raidat. Laaksojen liepeillä koivikkohaat. Ja kaikki nämä syvänsiniset järvet, jotka olette kastelleet juuriani, joiden tukemana minä opettelen seisomaan suorassa niin tyynellä kuin tuulisellakin säällä.

Kun katson synnyinseutuani arvostaen ja rakastaen, ymmärrän minä silloin itsestänikin paljon enemmän. Kun kastelen juuriani vehmaan järven vilvoittavassa vedessä, ravitsen minä mieltäni ja sieluani. Kun katselen hiljaisuuden ympäröimänä järvimaisemaa, on minulla kaikki hyvin.

Kiitos, lähtisin oikein mielelläni kanssasi järvelle.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Would you go to the lake with me then? 

I get to spend this summer by a lake, the whole summer for a matter of fact. I consider myself very lucky. So far I've learnt plenty of things that would be expected to be occasionally obvious to me, but actually are rather vice versa. I've practised to water my roots so that the trunk alongside with the branches could be verdant in their full leaf gleam. I've learnt to appreciate my roots; I've grown to be proud of my motherland. Here I come from, from the midst of Finland, from the shore of a refreshing, royal blue lake. 

Naturally motherland Finland has always felt special to me. I've been longing to get back here in the bustle of the jungle and from the hurly-burly of the ocean. Even on top of a large and marvelous mountain I've prayed for the landscape widely opening out in front of me to be replaced with a fine Finnish royal blue scenery. Yet for a long time I've wanted to get far away from here, where I come from. Often I've also gone. 

I still do want to go. And most likely I will. I may even go without planning on returning. But not until the fall weather arrives because the Northern summer is unequalled in an unusual way. It's the time of the year when there's light throughout the night, dawn and dusk harmonically in sync. Radiantly rising and shiningly setting suns. Summer is green and verdant. Summertime is a continual, light-filled celebration, an ultimate lack of darkness that enable the birth of fresh and the doom of death. Events, ecstasy, slowness, stillness, amusement. 

My beloved, fine Finland. Birches in the valleys, spruces on the hills. Pine forests and waterfronts, all the refreshing, royal blue lakes that have watered my roots so that I could learn to stand tall in the calm and during the storm.

When I view my motherland through eyes of appreciation and admiration, I'm able to understand much more about myself, too. When I water my roots with the clear water, I nurture my mind and nourish my soul. When I stare at the lake landscape in the silence, I have it all just fine. 

Yes, I would love to go to the lake with you.