Thursday, June 15, 2017

KASKIPELLOLLA

Kello näyttää kesäkuun puoliväliä; kaksi vaivaista päivää, ja jälleen minä vanhenen vuosittaista vauhtiani. Hohhoijaa, kahdenkymmenen tuonpuoleisessa kakkupäivää ei enää kaiholla kaivata. Ainakaan minun tapauksessani. Enhän toki kuvittele olevani ikäloppu loppuikääni, saati vaahtoa ylenpalttisesti nuoruuden kaahatessa huimaa ylinopeutta lävitseni. Nah, käsitän vain yhdentekeviksi esimerkiksi sellaiset seikat, että onko takana elettyjä kesiä tasan kaksikymmentä vai edelliseen vielä ynnä kaksi.

Tämä kesä on tähän mennessä kulunut sellaisissa merkeissä, että olen yrittänyt oppia elämään harmin kanssa harmoniassa. Sillä tavalla, että osaisi olla pettynyt ja surullinen, mutta yhtä aikaa niinkin, etteivät pettymys ja suru veisi tunneskaalalla alaa kaikelta muultakin. Suru voi tulla puseroon, kurkistaa paidanhihasta, ja kaveerata kanssani. Pettymys voi tarvittaessa painaa pään rintakehään, ja sekin tulla toverikseni. Jokatapauksessa sen tulisi tapahtua sopusointua säestäen, että nuo mokomat antaisivat minun juoda aamukahvini auvoisasti auringosta nauttien, uinua unta yöaikaan, päästää elämänvirran pulppuamaan suoniini, elvyttää ja eheyttää itseäni.

Elämä, kokemani perusteella, on aivan hurjaa ja ennaltamääräämätöntä. Kun kuvittelet sen valinneen sinulle suunnan ja suunnitelman, saattaa ties mitkä voimat uhota ukkosen lailla, sähistä salamoina polttaen karrelle sen, jonka luulit joskus kuuluvan sinulle. Yhtäkkiä ympäröivä rehevä maa onkin muuntautunut silmänkantamattomaksi, vastauksia vaillinaiseksi kaskimaaksi. Punaisesta kuumuudesta hohkaava, hiilenmusta maa jalkojen alla ei opasta mihinkään; ilma on savusta paksua, sitä pitäisi oikeastaan leikata veitsellä, jotta näkökenttä laajenisi hiukan. Teräaseita et tietenkään mukanasi kantanut, koska et ehkä arvannut viljojesi vaihtuvan vastustajaksesi. 

Mikä sitten neuvoksi? Kulunee hyvä tovi, ennen kuin surut on surtu, ja viimeisistäkin hiilistä haihtunut palon puna. Joku saattaa olla niin tomera ja toimelias, että alkaa liikoja puntaroimatta puskea tietään läpi karrelle palaneen, sillä kaek on mänt eikä se siitä itkua tuhertamalla muunlaiseksi muutu. Toisella ehkä peukalo liimaantuu kämmenen keskelle, neuvottomuus näivettyy aivosolukon alkemiaksi. Yhtä kaikki, tie on läpi karun kaskimaan, ja kukin tuon matkan taittaa itselleen sopivaa tahtia, ja omaa mieltä miellyttäviä mutkia mukaillen.

Sinä, joka leivot syntymäpäiväkakkuni, minulla olisi mainio ohje. Piilottaisitko sinä siihen elämän eliksiiriä; vannoutunutta viisautta? Innostusta, iloa, ideoita desitolkulla, siivilöisitkö sekaan myös haasteita ja hankaluuksia vastaisuudenkin varalle. Ymmärrystä yllin kyllin; hyväksyntää ja huumoria saisi olla roppakaupalla. Sekä unelmia, UNELMIA sirottelesitko kakun päälle niin monta kuin vain saat mahtumaan. Ja toimittaisitko sen kaskimaalleni? Täällä menisi vielä tovi.

2 comments:

Anonymous said...

Hei mikä tää tämmöne Juliaanam oikee on ku ei maikat voi tunnistaa jotai tommosta Mister68 tyylistä nimee

Juliaana said...

KRAH! Kyllä minusta voi!