Thursday, June 15, 2017

KASKIPELLOLLA

Kello näyttää kesäkuun puoliväliä; kaksi vaivaista päivää, ja jälleen minä vanhenen vuosittaista vauhtiani. Hohhoijaa, kahdenkymmenen tuonpuoleisessa kakkupäivää ei enää kaiholla kaivata. Ainakaan minun tapauksessani. Enhän toki kuvittele olevani ikäloppu loppuikääni, saati vaahtoa ylenpalttisesti nuoruuden kaahatessa huimaa ylinopeutta lävitseni. Nah, käsitän vain yhdentekeviksi esimerkiksi sellaiset seikat, että onko takana elettyjä kesiä tasan kaksikymmentä vai edelliseen vielä ynnä kaksi.

Tämä kesä on tähän mennessä kulunut sellaisissa merkeissä, että olen yrittänyt oppia elämään harmin kanssa harmoniassa. Sillä tavalla, että osaisi olla pettynyt ja surullinen, mutta yhtä aikaa niinkin, etteivät pettymys ja suru veisi tunneskaalalla alaa kaikelta muultakin. Suru voi tulla puseroon, kurkistaa paidanhihasta, ja kaveerata kanssani. Pettymys voi tarvittaessa painaa pään rintakehään, ja sekin tulla toverikseni. Jokatapauksessa sen tulisi tapahtua sopusointua säestäen, että nuo mokomat antaisivat minun juoda aamukahvini auvoisasti auringosta nauttien, uinua unta yöaikaan, päästää elämänvirran pulppuamaan suoniini, elvyttää ja eheyttää itseäni.

Elämä, kokemani perusteella, on aivan hurjaa ja ennaltamääräämätöntä. Kun kuvittelet sen valinneen sinulle suunnan ja suunnitelman, saattaa ties mitkä voimat uhota ukkosen lailla, sähistä salamoina polttaen karrelle sen, jonka luulit joskus kuuluvan sinulle. Yhtäkkiä ympäröivä rehevä maa onkin muuntautunut silmänkantamattomaksi, vastauksia vaillinaiseksi kaskimaaksi. Punaisesta kuumuudesta hohkaava, hiilenmusta maa jalkojen alla ei opasta mihinkään; ilma on savusta paksua, sitä pitäisi oikeastaan leikata veitsellä, jotta näkökenttä laajenisi hiukan. Teräaseita et tietenkään mukanasi kantanut, koska et ehkä arvannut viljojesi vaihtuvan vastustajaksesi. 

Mikä sitten neuvoksi? Kulunee hyvä tovi, ennen kuin surut on surtu, ja viimeisistäkin hiilistä haihtunut palon puna. Joku saattaa olla niin tomera ja toimelias, että alkaa liikoja puntaroimatta puskea tietään läpi karrelle palaneen, sillä kaek on mänt eikä se siitä itkua tuhertamalla muunlaiseksi muutu. Toisella ehkä peukalo liimaantuu kämmenen keskelle, neuvottomuus näivettyy aivosolukon alkemiaksi. Yhtä kaikki, tie on läpi karun kaskimaan, ja kukin tuon matkan taittaa itselleen sopivaa tahtia, ja omaa mieltä miellyttäviä mutkia mukaillen.

Sinä, joka leivot syntymäpäiväkakkuni, minulla olisi mainio ohje. Piilottaisitko sinä siihen elämän eliksiiriä; vannoutunutta viisautta? Innostusta, iloa, ideoita desitolkulla, siivilöisitkö sekaan myös haasteita ja hankaluuksia vastaisuudenkin varalle. Ymmärrystä yllin kyllin; hyväksyntää ja huumoria saisi olla roppakaupalla. Sekä unelmia, UNELMIA sirottelesitko kakun päälle niin monta kuin vain saat mahtumaan. Ja toimittaisitko sen kaskimaalleni? Täällä menisi vielä tovi.

Monday, June 12, 2017

PÄÄTÖN POHDINTA

Päätöntä pohdintaa osaksi iltaanne, olkaatte niin hyvät ja lukekaatte.

Uskoin pitkään nauttivani englannin kielestä niin paljon, että soin valtavan osan itseilmaisuani tapahtuvan sillä kielellä. Pidän siitä erityisesti kahdesta syystä, siksi, että satun vuosien jatkuvan harjoittamisen jälkeen olemaan siinä hyvä. Toisenkin asian vuoksi; olen kuluneiden vuosien aikana solminut lukuisia, merkityksellisiä ihmissuhteita juurikin englanniksi. Puhuja voi solmia itsensä ja kieliensä välille voimakkaan tunnesiteen, joka kulkee matkassa muistuttaen elämän tärkeistä hetkistä.

Tänä kuluvana kesänä tehdessäni töitä vain sattumanvaraisesti ja harvakseltaan, minulla on aikaa kuljeskella metsissä menninkäisten kanssa vitsiä veistämässä. Tämäkin tapahtuu aina pelkästään englanniksi. Rupattelen runsaasti itsekseni, ja alati englanniksi. Jos totta puhutaan, oudoksun itsekin moista. Vielä totuudellisempaa on se, että pidän kaltaisistani kummajaisista. Vaikuttaa siltä, että suuri osa minuutta on vieraassa kielessä. Tuntuu heti huomattavan kotoisalta kun saa vaihtaa keskisuomalaisesta australialaisvivahteiseen ameriikkalaiseen. Ja se on kuulkaas hieman hullunkurista se! On kieltämättä hienoa ja helpottavaa, että vieras kieli on luissa ja ytimissä, koska se sallii mahdollisuuden luoda yhteyksiä ihmisiin ympäri palloa. Enkä, ehen, haasta olevani täydellinen osaaja englannin kielessä. En - lähimainkaan. Jokatapauksessa, kun minä keskustelun käytyä tunteelliseksi ja syvälliseksi koen tarpeekseni ja liki välttämättömyydekseni lausua joka toinen virke vieraalla kielellä, olisi ehkä aiheellista kehittää sanallisuuttani kotimaisenkin saralla.

Näistä syistä aloitin blogisivuni kirjoittamisen englanniksi. Tajusin kuitenkin hiljan, että mikään mongerrus tällä planeetalla ei vedä vertoja rakkaalle kotikielelleni, kaikkine vivahteine, tunnelmine, murteineen, joita se sisällään pitää. Suomi niin valtiona kuin kielenäkin on kookas osa ulkoista identiteettiäni, jota tahdon kyllä vaalia. Siksi aion ainakin toistaiseksi antaa jutun tulla kielellä, joka on minussa, ja josta verbaaliikkani on ylipäätänsä alkanut itää ja versoa. Toivottavasti se saa jonain päivänä myös kukoistaa pitkän tovin. Kunnes sen on aika kuolla, madaltua takaisin multaansa, maatua menneisyydeksi, kuten tapaa kaikki muukin koko maailmankaikkeudessamme.

Saturday, June 10, 2017

HAAVEISTA, UNELMISTA

Minun unelmani on eristys, yksityisyys. Maja vuorella, ihanteellisesti aurinkoisella sijainnilla. Mökkini tönöttäisi kuusien siimeksessä. Anivarhain ovesta ulos astuessani jalkani kohtaisivat aamunkostean ruohikon, joka jatkuisi pienen aukion verran nuoreen, valonsäteet lävitseen päästävään koivikkoon. Venyttelisin unet kehostani, kuuntelisin mieli täyttyneenä havujen huminaa. Horisontissa siintäisi vuoria, joita utuisasti tuijottaessani ymmärtäsin yhtäaikaisesti sekä elämäni suuruuden että pienuuden. Sitten sipsuttaisin takaisin pikkuruiseen, mutta oleellisen kattavaan kyökkiini kahvia keittämään. 

Asumukseni olisi vaatimaton, mutta soma ja tyylilleni ominainen. Valkeat puuseinät, värikkäät ovet. Runsaasti ikkunoista sisään tulvivaa valoa. Maailmankartta, josta kävisi ilmi Afrikan mantereen todellinen koko. Retkiltäni keräämiäni simpukoita vanhan piirongin päälle aseteltuna. Olisin sen verran mukavuudenhaluinen, että keittiöni sinivalkoiseen keraamialtaaseen juoksisi vuoristovesi. Ulkokaton päällä koreilisi aurinkopaneeleja tarvitsemani energian tuottamiseen.

Pihamaalle muokkaisin vihannesmaan, jossa viljelisin kasvukauden sallimia juureksia ja vihanneksia. Jos mahdollista, sen viereen kuokkisin vielä muutaman mansikkarivin. Ehkä viinimarjapensaitakin. Ja omenapuun. Jos kehtaisin, palkkaisin jonkun pätevän myös toisenlaiseen maanmuokkaukseen; keitaaseeni koverrettaisiin skeittiallas, jossa haavoittaisin ihoani ja rikkoisin luitani vauhdin hurmassa.

Toivoisin lähitienoilta löytyvän pienen, kirkasvetisen vesistön, jonne voisin molskahtaa kippurarunkoisen puun oksilta, voltin ilmassa pyörähtäen. Jonka pinnan alla muuntautuisin merenneidoksi, ja kisailisin Ahdin valtakunnan nopeimman uimarin tittelistä.

Aurinko laskisi vuorien taakse, taivas maalautuisi joka ilta erilaiseksi. Yötaivas olisi tähtien täplittämä, ja minä sen hurmaama.

Haluaisin kirjoittaa elannokseni. Ehkä oivalluksia elosta, tai sitten sanoittaa mieleni kuvaelmat tarinoiksi. Runoja. Kantaisin mustakantista kirjaani kaikkialle, inspiraation iskiessä sanelisin sen sivuille ajatukseni ja tuntemukseni. Myöhemmin naputtelisin jo päässäni selkeämmiksi jäsentyneet lauseet kannettavan tietokoneeni arkistoihin.

Elooni kuuluisi ihmisiä, toki. Kutsuisin ystäviäni kylään yksityisyyteni, ja tapaisin heitä sen ulkopuolellakin. Eikä ole sanottua, ettenkö saattaisi jakaa majaani toisen kanssa.

Valtakuntaani ei kulkisi autoteitä, ei, sinne herrankukkaroon saisin patikoida kukkaketojen ja aarniometsien lomassa kiemurtelevia polkuja pitkin. Siellä olisin Luontoäidin lumoissa, hiljaisessa, hennossa hattarassani, jonne ei maailman kiire tai pahuus osaisi tietään kartoittaa. 

Tämä on minun haaveeni. Minä en kaipaa kaupungin vilskettä, en koulun kovaa penkkiä. En välitä materiasta tai meriiteistä. En väitä siinä olevan mitään väheksyttävää, yhtä kaikki ei se tunnu lainkaan itseltäni. Hidas, yksinkertainen, hassu ja hullunkurinen elämä huvittaa aidosti. Unelmani voi tulla toteen, kun oikein tahdon. Siispä aion tahtoa vielä hieman enemmän, ja astella hiljan kohti elämää metsänhenkenä, keijuna, heinähattuna kuin vilttitossunakin. 

Jooko?