Friday, August 18, 2017

TRAGEDIOISTA LYHYESTI / A FEW WORDS ABOUT THE ONGOING TRAGEDIES

Maailma, mikä ja mitä olet? Oletko paha ja turvaton, heitteille ja huomiotta jätetyn henkisen ja hengellisen häiriintyneisyyden tyyssija? Oletko inhottava ja arvaamaton, oletko täynnä raukkamaista raakamaisuutta sekä tukalaa tuskaa? 

Maailma, mikä ja mitä olet? Oletko hyvä ja turvallinen, henkisen ja hengellisen harmonian lintukoto? Oletko ihana ja auvoisa, oletko onnen ja onnistumisen avara oppipaja? Oletko rauhallinen, rakastettava sekä rakastava? 

Minä en osaa päättää. Mitä mieltä te olette? Luultavasti se on jotain kahden välimaastossa. Ei taivas tai helvetti, vaan taivas ja helvetti? On aikoja, jolloin tekee mieli heittää kirves kaivoon, vaeltaa Siperian halki ja karaistua ihmisenä sellaiseksi, joka jaksaa katsoa ja hoivata maailmaa kantamatta sitä harteillaan. Osaan kuitenkin sanoa, että lisääntyvää hyvää saamme aikaiseksi vain sillä, että uskallamme ja jaksamme yhä uskoa jälkimmäiseen. Yhdessä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

World, what are you? Are you bad and unsafe, the nest of continuously increasing, ignored mental and emotional issues that contribute to serious affective disorders? Are you a disgusting and unpredictable place, are you full of cowardly cruelty and suffocating suffering? 

World, what are you? Are you good and safe, the paradise-like place of physical, mental, social, emotional and spiritual harmony and synchronization among all beings? Are you wondrous and euphoric, are you a spacious workshop of happiness and success? Are you peaceful, lovable and loving? 

I can't decide. What do you think? Probably it's something in between. Not heaven or hell, but heaven and hell? There are times when I want to give up with the whole of humanity, call it a li(f)e, trek through Siberia and possibly evolve into someone who has the energy to face and nurture the world without carrying it on their shoulders. Nonetheless, I'm courageous enough to tell that we can enhance the good by supporting each other to believe in the goodness of the world despite all the madness. As unity.

Sunday, August 13, 2017

YKSINÄINEN TYTTÖ / LONELY GIRL

Yksinäinen tyttö. 

Olen yksinäinen tyttö. Ennen kuin kipristät kasvosi harmistuneeseen ilmeeseen, avaisin mielelläni sananpartta "yksinäinen tyttö". Sitten voimme miettiä, onko se välttämättä kovin negatiivinen ja harmitusta aiheuttava asia. 

Olen aina ollut tyyppi, joka viettää paljon aikaa itsekseen. Saan kiksit yksikseni skeittailusta ja snoukkailusta sekä metsäretkestä seuranani Minä Itse. Kuulun kategorisesti siihen ryhmään, jonka jäsenille itsenäinen kahvittelu ja Tallinnan risteily ovat ennemmin perustoimia kuin poikkeuksia. Satun vain pitämään siitä, että voi innovatiivisesti ja kuulkaas vaikka impulsiivisesti innostua oman intuitionsa idealaarista! 

Tietenkään erakkomaisuuteni ei tarkoita, ettenkö viihtyisi toisten seurassa. Kyllä viihdyn ja oikein hyvinkin. Mutta sitten sellaisessa seurassa, jossa voi auvoisan autenttisesti olla täysillä oma itsensä. Ettei sanomisia ja tekemisiä tarvitse kyseenalaistaa missään mielessä, vaan voi hyvänä päivänä pulputa puhetta ja rönsyillä reteää naurua ympärilleen ylitsevuotavasti, ja vastaavasti huonona päivänä saa kettuuntumistaan kirota kuuluvasti sitä yhtään kaunistelematta. 

Luulen ja tohdin haastaa, että miltei jokainen meistä joskus tai jatkuvasti jarruttelee olemistaan. No kun en mä voi, en mä osaa, en mä saa, en mä uskalla. Ei musta kuitenkaan ole tähän eikä tuohon, ei musta tykätä jos teen näin tai niin, ei musta ole mitään tälle maailmalle antamaan. Ainoa herja, joka meidän tulisi oikeastaan päällemme sylkeä, on se, että jokainen yllä mainituista herjoista on hevonpaskaa. Silkkaa satikutia sille, ken ei tahdo uskoa itseensä ja persoonansa loistoon. Jäähylle joutavat ne, jotka jäävät junnaamaan omaan päätyyn hyvän paikan tullen eivätkä uskalla tanssahdella keskiviivan tuolle puolen unelmiinsa uskomaan!  Ei sentään, satikuti ei varmasti edesauta epävarmaa. Mutta uskallahan uskoa itseesi. Täällä minäkin työskentelen pähkähullujen, liian suurien haaveideni eteen silmät säkenöiden. Jos joku ei tykkää minusta tai sinusta syystä että elää itselleen uskollisesti, ei sellainen ihminen luultavasti ole oikea toveri tallustamaan elämäntietä eteenpäin.

Tämä kevät ja kesä ovat olleet aikaa, jolloin olen ymmärtänyt monen matkaa aiemmin kanssani taittaneen kasvaneen minusta erilleen. Tai sitten minä olen kasvanut heistä kauemmaksi. He ovat kaikonneet kivuliaasti, mikä on johtanut laajaan itsetutkiskeluun. Nyt on aika olla välittämättä siitä, mitä muut ehkä minusta ajoittain odottelevat ja ajattelevat, keskittyen intuitioni kuunteluun ja sen seurailuun. Minä haluan ymmärtää, että riitän tällaisenaan. Ainaisessa absoluuttisuudessani ja oudossa omaperäisyydessäni. Se mitä minä olen, ei ole liikaa eikä minun tarvitse ensin jarrutella olemistani ja sitten kaasutella tieheni kun käsitän, että jarrutteluine himmailuine hyssyttelyine kaikkineni olen silti hieman liikaa seulottavaa sieluille, keitä minä eniten haluan ja rakastan.

Missioni on rakentaa koti sisimpääni, sydämeeni. Visio on vankka ja verraton, sillä tuon kodin seinämiä ei sitten kukaan tule mätkimään tai musertamaan. Tässä maailmassa lienee minullekin paikka sekä tarkoitus, joka kasvattaa minulle juuret, joista idän hiljalleen puuksi ja seison koko mitassani. Minussakin versoo tunne, että olen kuuluva tähän kaikkeuteen. Ja siksi minä olen yhä yksinäisempi tyttö. Siksi, että kukaan ei selvitä salaisuuksia puolestani tai löydä lahjaani. Vain minä voin tehdä sen, ja onneksi minulla on kaikki aika käytettäväni. Tervetulleeksi toivotan kaikki ne, jotka kestävät sekä rätinän että rallattelun. Sen, että minä tunnen elämän sekä ilot että surut täydellä sydämellä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Loner.

I am a lonely girl. Until you knit your brows, I'd like to unfold the dictum of "a loner". Then we can reconsider whether it's such a negative or harm-causing concept after all. 

I've always been the type of person who spends a lot of time on their own. I get great kicks from skating or snowboarding alone as well as from wandering in the woods accompanied by My Very Own Self. Categorically I belong to the group whose members find it rather ordinary and obvious to go have a coffee or hop on a cruise ship from Helsinki to Tallinn by themselves. I just happen to like that I can listen to and follow my intuition and ideas intensively, impulsively and innovatively. 

Obviously being a smooth version of a recluse doesn't mean that I wouldn't enjoy spending time with other people. For that matter I do like others' company very much. But the company must welcome and allow me to appear authentically in my entire capacity, being and doing. That no holding back is needed in any form and questioning one's worth is absolutely out of the game. In our best days overwhelming laughter and talking non-stop is okay, and on the contrary in our worst moments one can curse and cuss as much as ever necessary.

I dare to claim that nearly each one of us may occasionally or once in a while put on the break and hide behind our real and truthful selves. Cause I can't, I'm not able to, I'm not allowed to, I'm not brave enough to. I can't do this or that anyway, I won't be liked if I do it like this or that, I have nothing to give to this world. The one and ONLY slur we are allowed to spit on ourselves is to remind us that all of the slurs mentioned above are complete, absolute bullshit. I announce a punishment for everyone who doesn't believe in self and the brilliance of their personalities. To a penalty I refer everyone who stays at the defending zone when there would be a great chance to dance to the other side of the red line to believe in their dreams, to fucking score a goal! Well, okay, a penalty won't really support the insecure. But please, do have the courage to believe in yourselves. Here am I, working on my raving mad, too big dreams with sparkly eyes of a maniac! If someone doesn't like me or you due to living up to our own empowerment and expectations, they may not be the right people for us to walk this path with. 

This spring and summer in total has been a time period for me when many people have left. Either they or I have come to the realization that we’ve apparently grown apart. These months have been a really painful lesson which has led me to do shitloads of emotional self-examination. It’s about time to stop caring what others may sometimes think of or expect from me, focus on following and listening to my intuition. I want to understand that I am enough the way I am. In my abiding absoluteness and odd originality. What I am, is not too much and nor do I need to hold back, slow down and then give it some gas as I realize that even after diminishing and keeping silent I may still be too enormous a sandstorm to be sieved by the souls I want and love the most.

The mission is to build a home within myself, in my heart. The vision is strong and the walls of that home won't be damaged or destroyed by anyone. May this universe offer a purpose and a place for me too, a meaning that will grow me roots that help me to become a tree that stands tall being proud of all of its abilities. May there sprout a feeling inside me that I do belong to this world. And that's why I am an even lonelier girl. Because no one will reveal the secrets or find the gift on behalf of me. Only I can unravel the mystery and confusion for myself, and fortunately I have all the time in the world in use. Into my life I welcome everyone who's ready to face the fire and grief. Everyone who's cool with the fact that I feel both the joy and sorrow of life deeply, with my whole heart.

Monday, August 7, 2017

POHJOISESSA / IN THE NORTH

Kun kirjoittaminen alkaa koukuttaa. Nappaa pauloihinsa niin, että sitä laatii leipätekstin männynneulasestakin ja sitä alkaa kuljettaa pikkuruista muistiota mukana miltei minne tahansa taivaltaakin. Sitä tulee luonnosteltua sormenpäät musteensinisiksi tuon tuosta. Ei kai siinä mitään väärää tai väheksyttävää ole, hyvä vain, että on löytynyt väylä ilmaista itseään. Eikä kaikki ajatuksenjuoksu tietystikään ole jaettavaa materiaalia. 

Pyrähdimme pohjoisissa veljeni kanssa menneellä viikolla. Ihan siellä totisessa Tosilapissa; Kilpisjärvellä. Taivalsimme tuimien tuulien tunturin huipulle, jonka pehmeä pilvimassa peitteli syleilyynsä. Reitti avautui edessä kivikkoisena ja vitivalkeana. Kukkulan laella tuiversi Jäämeren henki ja liki pakkanen, uskallan minä väittää. Näkymät huipulta tiivistyivät niin ikään sakeaksi, valkeaksi pilviverhoksi. Vaillinainen näkyvyys luuydintä koettelevassa viimassa, se oli suviretkeä suotuisimmillaan. Mutta sepäs ei meitä haitannut tai harmittanut. Kuvittelimme olevamme Marsissa ja marssimme napalakkien siimeksessä ja sumun läpi mielet tyytyväisyyttä täynnä. *aurinkolasi-emoji*

Pystytimme teltan kirkasvetisen Kilpisjärven rantaan, jonka penkereille sääsket olivat ehtineet ennen meitä ja täten pitivät sisarukset siitä varsin tietoisina. Taivaanrannassa siinsi Saana ja ilta-aurinko pilkahteli pilvien takaa leikitellen kiloina järven pinnassa. Hyttysmyrkkyä piti suihkia vähän väliä, ja täytyy tunnustaa, että ennen pitkää retkikunta ryhtyi murhatöihin. Lappi todellakin on oikea itikkamekka.

Ajelimme myös rajan yli sorjaan Norjaan. Ja silloin minä heräsin. Heräsin eloon hullun lailla vuorien avauduttua silmien eteen siellä ja täällä. Oli niin ikävä vuoria. Kaipuu sitä turvallista tunnetta kohtaan, mitä saan tuntea keskellä laaksoa, vuoret visusti ympärilläni. Niiden kohotessa torneina taivasta vasten, hiljaista hymniään hyräillen. Silloin muistan, kuinka pieni oikeastaan olenkaan. Kuinka maallisia murheeni lopulta ovatkaan ja kuinka selvityskelpoisina ne näyttätyvätkään kun saan perspektiiviä suurista sekä jykevistä vuorista. Jos harmini yltäisivät vuorenhuipulle, saattaisivat ne olla turhan kookkaita koulimaan pientä ihmistä. Mutta yleensä ongelmani pysyttelevät maltillisina maatasolla. Toisinaan ne tosin tavoittavat tuulisen huipun, eikä silloin auta muu kuin antautua ylivoimalle ja mukautua sen määrätietoon. Silloin täytyy luottaa siihen, että huipulta hurjana puhutteleva pohjoispuhuri vaihtuu ennen pitkää lempeisiin lounatuuliin, jolloin on jälleen helpompi seistä selkä suorassa. Sikäli vuorivinkkeli toimii kaksijakoisena kouluttajana omassa elämässäni.

Vuorien ja vuonojen maahan toivon saavani palata useaan otteeseen. Vaikka vuonoissa vesi virtaakin läpivuotisen viileänä, enkä minä varmastikaan pääsisi uimaan siinä määrin kuin tahtoisin, antaa mahtava maisema anteeksi sellaiset sivuseikat. Retken jälkimainingeissa totesimme yhteisymmärryksessä veljeni kanssa, että sulle sykkää sydämemme, vuorten, vetten maa! Kuten myös sen, että Lapissa kaikki kukkii nopeasti. Maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. 

Oi oppi ottakaatte joutsenista
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin
On meidän rannoillamme rauhallista
Ja turvaisa on rinne tunturin

Havisten halki ilman lentäkäätte
Tekoja luokaa, maita valaiskaa
Mut talven poistuneen kun täältä näätte
Mä rukoilen, mä pyydän, palatkaa

(Lapin kesä - Vesa-Matti Loiri)


Mun sydämeni tänne jää
Se lähelläsi aina on
Sen tavoitat jos haluat
Vaik maa ois lauluton

(Mun sydämeni tänne jää - Katri Helena)

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

When writing gets you hooked. It entirely ensnares you so that you draw up a body text even about a pine needle and you start carrying a little black book with you everywhere you trot and plod. You begin sketching blue ink on the tips of your fingers more or less frequently. I guess there's nothing wrong with that, rather vice versa I find it a good thing that I've found a way to express myself. Naturally not everything I write on my book is material that I'm willing to share, though.

We went on a short trip up North with my brother this past week. The route took us all the way to the northernmost region, Lapland, which is the North of Finland. To a tiny town called Kilpisjärvi. We hiked to the top of a windy fell, where there was a mass of softness welcoming us. The air was covered with snow-white clouds and the rocky road led us to only more whiteness as we reached the peak. The summit of the hillock offered a fair amount of almost freezing winds of the Arctic sea for us to get cold to the bone. But neither did we mind the cold nor the curtains of clouds. Instead we imagined that we were on Mars and marched amongst the polar caps and through the fog feeling simple, childish satisfaction. *sunglass-emoji*

We set up the tent by the crystal clear water, on a lake called Kilpisjärvi as well. For our misfortune, there was an incredibly powerful mosquito military on the bank before us. Thus the army made sure that we would remain aware of the fact that they really were the first ones to colonize the area. The Saana fell loomed in the horizon and the evening sunrays glimmered behind the clouds playing as beams of light on the golden water surface. It was an absolute must to spray that mosquito repellent on each part of the body every two minutes and I have to admit that before long the expedition ended up slaughtering some soldiers of the army. Pray for us, we did do so wrong. We will admit to that. But the enemy was extremely nasty.

We also drove across the border to Norway. And that's when I awoke. I arose madly and intensively as soon as I saw the mountains ahead, in front of my eyes, here and there. I had missed them so badly. I had been longing for that sense of being safe that I get to feel down in a valley, surrounded by big mountains that closely hem together, tower aloft towards the sky. Then I remember how little I actually am. How temporal my sorrow is in the end and how radically the possibilities of resolving these issues seem to increase as I receive perspective from the enormous and sturdy mountains. If my harm was to reach the top, it might be slightly too grand to discipline a little, helpless human being. But usually my problems remain grounded, they basically rest on the ground. However, sometimes they happen to reach the stormy summit and then there's no other option than to give in to the domineering force and obey its rules. Then you must have faith that the fierce and wild north wind will eventually change to the gentle and soft southwest wind. Then it's easier to stand strong and straight again. Hereby the mountain point of view works as a twofold trainer in my life.

To the country of fjords and mountains I wish to return many times over. Regardless of the water in the fjords flowing chilly all year round, despite the sad fact that I will not be able to swim as much as I would like to. The glorious landscape will forgive for such minor points. Afterwards we, my brother and I, came to the conclusion that our hearts beat to the restful rhythm of the flowing fjords and marvelous mountains! Also that in Lapland everything blossoms only for a short, fleeting moment. The land; grass, flowers, grains, dwarf birches.

Oh learn from the swans
They leave in autumn, return in spring
It's calm on our shores
And safe is the side of the fell

Fly through the air, with wuthering flutter
Create deeds, illuminate lands
But when you see winter has left here
I beg you, I ask, please return

(Finnish version: Lapin kesä - Vesa-Matti Loiri, English translation: Lapland summer - artist unknown)

My heart will always remain here
To you it'll be always near
You'll reach it if that you wish
Though the earth would not sing

(Finnish version: Mun sydämeni tänne jää - Katri Helena, English translation: me *palmface-emoji*)

Friday, August 4, 2017

PELASTAKAAMME MERENNEIDOT / SAVE THE MERMAIDS

Pelastakaamme merenneidot!

Emmekä puhu erään maailman tunnetuimman piirretyn elokuvaformaatin punatukkaisesta prinsessasta, joka haihattelee pintaliidon perään ja joka prinssiinsä rakastuttuaan unohtaa vedenalaisen alkuperänsä. Pelastakaamme merenneidot, nuo olennot, jotka eivät ui syvää vettä karkuun; pimeyttä, koleutta, eivätkä kavahda vellovien vesien virtausta ja kirkkautta. Nuo syvyyksien seikkailijat, jotka kauhistuvat pinnan yllä aukeavasta maailmasta.

Merenneidot pelkäävät pintaa siksi, että ne aistivat sen olevan osittain lumetta ja vierasta valhetta. Merenneidot tietävät, että maailman magia on paljon muutakin kuin mitä silmät seulovat tai korvat kuulevat. Olennot soljuvat sulavasti elämän eliksiirissä, tuntevat taikaa laineiden liplatuksessa ja antautuvat aallokon alituiselle voimalle. 

Merenneitoja ei tule taltuttaa tavanomaisiksi. Niitä ei pidä ensin lassota harppuunanheitolla, ahtaa akvaarionmalliseen muottiin ja sitten kummastella kalaihmisten onnettomuutta silmät soikeina. Päinvastoin niiden täytyy saada uiskennella ketterästi ja keveästi kirkkaiden vesistöjen uumenissa sekä nousta rantakallioille nauttimaan maanpäällisen ihmeistä. Merenneitojen pitää voida tulla ja mennä omia aikojaan.

Merenneidot tahtovat mielellään opastaa myös muut pintaa syvemmälle. Uimakelpoisen pyrstön voi kärsivällisyydellä kehittää kuka vain, ja kidukset ilmaantuvat iholle kunhan vain uskaltautuu kastautua syvässä vedessä. Merenneidot toivovat toisten nielevän näkökulmansa sen suhteen, että vain pinnan yläpuolella on hyvä hengittää. Kuitenkin ne käsittävät, ettei koko luomakunta lumoudu vedenalaisesta maailmasta.

Pelastakaamme merenneidot niin, että antakaamme niiden soljua syvissä vesissä pintaa pikkuriikkisen peläten. Älkäämme yrittäkö kiskoa niitä mannermaailman menoon mukaan, sillä kärsivällisyydellä kasvatettu pyrstö ei kaikkoa kertarytinällä, ja sen kanssa on miltei mahdotonta madella mannerta pitkin. Lisäksi aniharva kerran vedenalaiseen vetovoimaan paatunut edes tahtoo luopua lumosta, jonka elämä on tämän eteen - piinan ja pahan olon läpi - tarjottimella tuonut. Harvassa ovat merenneidot, jotka suomustavat itsensä pyrstöstä paljaiksi ja sitten pyyhältävät mannermenoihin muitta mutkitta mistään mukisematta. 

Jos rantatörmälle on noussut merenneito, ei sitä tarvitse säikkyä. Merenneito sen sijaan saattaa säikähtää sinua, joka vilpittömästi tai vilpillisesti tahdot sitä lähestyä. Se voi pelätä, että se yritetään heittää harppuunalla hiljaiseksi ja mahduttaa mitättömään muottiin. Että se sorvataan silmillä merkityksettömäksi ja viskataan olkapään yli menemään. Toisaalta merenneito voi luulla sinun toivovan ja tavoittelevan tuota tunnetta, jonka vain syvyydet sisällensä kätkevät. Silloin se ottaa sinut mukaansa oppimatkalle elämän eliksiiriin ja uskoo sinulle sydämensä.

Olkaamme armollisia merenneitoja kohtaan. Ne eivät kuvittele olevansa erityisiä, mutta ovat erilaisia. Syvyyksien seikkailijoita, jotka tarvitsevat tilansa ja yhtäläista ymmärrystä kuin kuka tahansa muukin. 


Shall we save the mermaids! 

We are not talking about one of the most famous cartoons in which the red-haired princess longs for shallow living and who forgets her origin of underwater after she falls in love with the prince. Shall we save the mermaids, those creatures who are not afraid of deep waters; darkness, chilliness, nor are they escaping the currents and clarity of wavy waters. Those adventurers of depths who are frightened of the world opening out above the surface.

Mermaids are scared of the surface because they sense it to be partially an illusion and an outlandish lie. Mermaids are aware that the magic of the universe is much more than what the eyes can sieve or the ears hear. Those beings flow fluently among the elixir of existence, sense the charm of the waves and surrender to the everlasting force of the ocean surf.

Mermaids are not to be tamed into commonplace and ordinary. They are not to be lassoed and hunted with a harpoon toss and crammed into an aquarium, meanwhile others wondering with wide eyes why the half-fish half-human being is so unhappy. On the contrary mermaids must get to swim agilely and lightly in the depths of clear waters as well as be able to strand on the coastal cliffs to marvel at the aboveground life. Mermaids need to be allowed to come and go on their terms, swim to the beat of a different drum.

Mermaids also willingly guide others below the surface. Anyone can grow an underwater-friendly tail with patience and the gills only come into sight when one builds up the courage to dip in the deep waters. Mermaids wish for the rest to swallow their standpoints of assuming that it's safe and good to breathe only above the surface. Nevertheless they acknowledge that not the whole of our cosmos is enchanted by the life beneath the sea.

Shall we save the mermaids in a way that allows them to continue flowing in the deep waters, remaining slightly scared of the surface. Shall we not attempt to pull them into the mainland rituals because a tail that has been grown with great patience doesn't disappear in one fell swoop at a moment’s notice. Nor is it nice to crawl on the ground with that tail. In addition to that, extremely few of those who have once discovered the wonders of underwaters actually want to give up on the enchantment that existence has - through pain and suffer - served on a silver platter for them. Far apart are those who scale their tail off and then hustle and dash onto the mainland paths with no grumble or grouse.

If you stumble upon a mermaid that has stranded on the shore, you need not be frightened. The mermaid may be afraid to see you, who sincerely or insincerely are willing to approach her. On one hand she may be terrified of being hunted with a harpoon and stuffed into a shape of meaninglessness and nothingness. She may be scared of being used and then tossed away. On the other hand she may consider you to be searching for that sense that only depths hold and hide within. Then she will let you attend a lesson among the elixir of existence and trust you to hold her heart with tenderness and sensibility.

Shall we be merciful with and compassionate towards mermaids. They don't imagine themselves to be special, but are specific. The adventurers of depths who need their space and equal understanding as any other being.

Wednesday, July 26, 2017

YSTÄVÄLLE / TO A FRIEND

Ystävä, isolla yyllä ja suurella sydämellä. Sinun täytyy tietää, että tarkoitan juuri sinua. 

Sinä olet ystävä, jonka kanssa leikin majaa ala-asteen liki jokaisella välkällä. Kuitenkin sen minkä koko kyläkoulun yhteisiltä lipunryöstömittelöiltä sekä pollalta ja robolta saatoimme. Polttelimme oksanpätkäsätkää (anteeksi opet) ja olimme varsin riitaisia. Rettelöimme ja rähinöimme tuon tuosta. Joskus välien setviminen päätyi käräjille, ja kumpikin omina, henkilökohtaisina asianajajinamme vaihtelimme hallittuja sähköposteja asian tiimoilta. Niihin saatettiin muun muassa linkittää Wikipedia-sivu, jolla määriteltiin termi "pissaliisa". (Pissis eli pissaliisa liitetään stereotyyppisesti erityisesti pinnallisiin teinityttöihin, joiden elämäntapaan kuuluvat suosittu listamusiikki, merkkivaatteet ja itsetietoinen käytös." Lähde: Wikipedia) Toverukset olivat tuolloin 7- ja 8-vuotiaita. 

Alakouluvuosien jälkeen tulivat kuvioihin uudet kujeet ja kaverit. Kyllä me tervehdimme koulun käytävillä ja olimme ihan väleissä, mutta samalla vieraita. Enää eivät ipanat riidelleet tai rettelöineet, vaan sivistyivät kohteliaiksi ja kohtuullisiksi. Ystävyys vaihtui vieraan viileäksi. 

Kunnes kohtasimme vuosien jälkeen vanhan alakoulun joulujuhlassa. Muistojen magia sai naurun pulppuamaan, ja se oli menoa se. Siitä päivästä lähtien olet ollut jälleen matkassa mukana, ja minun maailmani on mullistunut. 

Sinä olet opettanut minulle, mistä ihmissuhteissa on ihanteellisimmillaan kyse. Lojaaliuudesta, rehellisyydestä, turvasta ja tuesta. Naurusta, itkusta, haaveilusta ja kiitollisuudesta. Tarpeen tullen valituksesta ja vaikerruksesta. Ilosta, surusta, ihan kaikesta. Ihmisyhteys aidoimmillaan tuo elämään sellaista rikkautta, ettei ainakaan minua ole kauniimmalla asialla vielä siunattu. 

Ystävä, joka olet ymmärryksellä sydämeeni saapunut. Jonka kanssa oleminen ei ole enää ollenkaan riitaisaa rettelöintiä, sillä olemme kumpikin tahoillamme tainneet aikuistua aavistuksen. Ystävä, joka olet toisinaan kannatellut minua, kun jalkani ovat tahtoneet antaa myrskylle myöten. Ystävä, joka naurat riemuani ja itket murhettani. Olemme valaneet välillemme soinnukkaan ja sanattoman sopimuksen, minkä vuoksi minun ei ole koskaan tarvinnut kertoa sinulle, että olet paras ystäväni.

Kiitos, että olet ystäväni, isolla yyllä ja suurella sydämellä.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Friend, with a capital letter F and a big heart. You must be aware that I mean you, just you. 

You're a friend with whom I built tiny lodges in the forest surrounding our old school. During nearly every break in-between classes, we could be found in our huts among the trees. We collected cigarette-shaped wooden sticks from the ground, pretending they were real cigarettes, placed the sticks on our lips and smoked long breaths in (sorry teachers). A lot of the time spent together, we argued. We were the masters of verbal violence and shooting with weapons of words. At times we decided to become our own personal lawyers and kept on solving our complications via e-mail after school. Those controlled and composed messaged were about abasing the other person by sending links leading to Wikipedia-pages that explained the definition of a teenybopper. We were 7- and 8-year-olds back then.

After the years of primary school, appeared new friends and functions. We did greet each other in the hallways of school and we did get along with one another. At the same time we were growing apart, becoming unfamiliar. No longer did the brats savagely spark or fiercely fight, but were brought into a state of civilization instead. We began behaving in moderate and polite ways. A fierce, furious friendship of two turned into two well-mannered strangers. 


Until we reunited at the annual Christmas celebrations of our old primary school. The magic of memories got us glucking of giggles, and that was all required. Since that day you've been a part of the journey again, and my world has changed.

You've taught me what a human connection can be at its most ideal. Loyalty, honesty, security and support. Laughter, tears, gratitude and dreams. Whenever necessary, also complaining and wailing is acceptable. A genuine human connection brings such richness into life that at least I haven't been blessed with anything more beautiful and wonderful. 

Friend, you who have understood your way to my heart, arrived with acceptance. Being around you no longer consists of continuous complaints or aggressive arguments as we've both happened to mature in our own directions during the time of distance. Friend, you who have sometimes helped me to stand on the ground when my feet have been willing to give in to the storm. Friend, you who laugh along my joy and cry for my sorrow. We've made up a melodious and wordless vision between the two of us, which is why I've never needed to tell you that you are my best friend. 

Thank you for being my Friend, with a capital letter F and a big heart.

Saturday, July 15, 2017

PIENI VELJENI / MY TINY LITTLE BROTHER

Pienelle veljelle.

Tänään pikkuveli kurvasi kotipihaan ensimmäisille lomilleen armeijan leivistä. Mainiona maastopuvussaan asteli soma solttupoika pihan poikki ovelle. Minä taannuin ihan lapsen tasolle. Muistelin isompien veljien lomia ja lähtöjä. Miten on mahdollista, että eletään aikoja, jolloin pienin veljistäni pukeutuu metsänvihreään palvelusasuun? Tuntuu hurjalta. Ehkä vähän jopa kurjalta. Lapsuus on kaukainen muisto, eikä veljessarjan pienin ole enää kovinkaan pieni. 

On miltei mahdotonta käsittää, että minä olen kahdenkymmenenkahden ja että pikkuveli on yhdeksäntoista vuoden vanha. On liki lohdutonta ymmärtää, että kumpikin meistä perheen pienimmistä, me sisarussarjan kummankin sukupuolen nuorimmat edustajat olemme ihan aikuisia ihmisiä jo. Minne menivät vuodet? Mihin ajelehti aika? 

Pieni veli, joka tulet aina olemaan minun kullannuppuni ja yksi isoimmista hymynaiheistani. Pysy aina pikkuveljenä, lintuna. Haluaisin sanoa, että älä koskaan miehisty, sillä en meidän taloon lisää aikuisia halua. Mutta sen suhteen minun käsiini ei ole paiskattu päätäntävaltaa nimeksikään, joten luultavasti miehistyt menojasi. Ja minun pitää ymmärtää, että menneitä voi muistella ja niitä kaiholla kaipailla. Ettei muistojen rikkaus muutu mullaksi, vaan ajan myötä kullaksi. 

Hey, brother! For you,
there's nothing in this world I wouldn't do.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

For my tiny little brother. 

Today my little brother raced to the yard of our parents' house for his first vacation from the military. A cute, young soldier boy covered in camouflage walked through the yard to the porch. I retrogressed to the level of a child. I reminisced the departures and holidays of my older brothers when they were completing their military service back in the day. How is it even possible that we're living the times when the smallest one of my six brothers wears the forest-green military uniform? It feels bizarre. Maybe even slightly dismal. Childhood is a distant memory, nor is my little brother so little anymore. 

It's almost impossible to realize that I am twenty-two and my little brother is nineteen years old. It's nearly inconsolable to understand that both of us, of the youngest upholders of both genders in our family are adults already. Where did the years sail? Where did the time drift? 

Tiny little brother, you're always going to be my sweetheart and one of the biggest reasons for the smile on my face. Always remain a little brother, please stay as a bird. I would like to say that please neither grow nor man up because I don't want any more of grown-up bores in our house. But regarding to that, life only slapped me five in spite of hurling authority for me to hold in my palms. This is why you probably both grow and man up as you go. This is why I need to understand that memories can be memorized and even missed. That the richness of the memories doesn't moulder into mold, but over time, gold. 

Hey, brother! For you,
there's nothing in this world I wouldn't do.

(Military/civilian service is obligatory in my country)

Sunday, July 9, 2017

JÄRVELLÄ / ON A LAKE

Lähtisitkö silloin kanssani järvelle?

Saan viettää tämän kesän järven rannalla, ihan todella kokonaisen kesän. Olenpa minä onnekas. Tähän mennessä olen oppinut aika tavalla asioita, joiden luulisi olleen täydellisen tuttua kauraa, mutta eivätpä vaan ole olleet. Olen opetellut kastelemaan juuriani, niin että runko oksineen voisi vihannoida lehtiloistossaan. Olen kasvanut arvostamaan juuriani; olen ylpistynyt synnyinseudusta. Täältä minä tulen, Supi-Suomen syövereistä, vehmaan ja syvänsinisen järven rannalta.

Totta kai synnyinseutu on aina tuntunut merkitykselliseltä paikalta. On tänne ollut ikävä viidakon vilskeestä ja valtameren melskeestä. Jopa verrattoman ja vankan vuoren huipulla olen katsonut kaiholla kaukaisuuteen, tahtonutkin edessä avautuvan sysisuomalaisen syvänsinisen järvimaiseman. Silti minä olen kauan halunnut kauas pois täältä, mistä tulen. Usein olen lähtenytkin.

Tahdonhan minä yhä. Ja luultavasti menenkin. Lähden ehkä jopa niin, etten suunnittele paluuta. Mutten ainakaan ennen syyssäitä, sillä Pohjolan kesä on vailla vertaistansa. Valoa aamuyön varhaisista tunneista aina yön hitaaseen, mutta ohikiitävään, siniseksi laveerattuun hetkeen saakka. Näyttävästi nousevia ja loistokkaasti laskevia aurinkoja. Suvi on vihreä ja vehreä. Kesä on valontäyteistä juhlaa, sellaista pimeyden puuttumista ja poissaoloa, joka mahdollistaa minkä tahansa uuden synnyn sekä kuolleen kadotuksen. Menoa, meininkiä, hitautta, huumaa, huvittelua.

Supisuomalainen synnyinseutuni. Männikkömetsät ja rantojen raidat. Laaksojen liepeillä koivikkohaat. Ja kaikki nämä syvänsiniset järvet, jotka olette kastelleet juuriani, joiden tukemana minä opettelen seisomaan suorassa niin tyynellä kuin tuulisellakin säällä.

Kun katson synnyinseutuani arvostaen ja rakastaen, ymmärrän minä silloin itsestänikin paljon enemmän. Kun kastelen juuriani vehmaan järven vilvoittavassa vedessä, ravitsen minä mieltäni ja sieluani. Kun katselen hiljaisuuden ympäröimänä järvimaisemaa, on minulla kaikki hyvin.

Kiitos, lähtisin oikein mielelläni kanssasi järvelle.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Would you go to the lake with me then? 

I get to spend this summer by a lake, the whole summer for a matter of fact. I consider myself very lucky. So far I've learnt plenty of things that would be expected to be occasionally obvious to me, but actually are rather vice versa. I've practised to water my roots so that the trunk alongside with the branches could be verdant in their full leaf gleam. I've learnt to appreciate my roots; I've grown to be proud of my motherland. Here I come from, from the midst of Finland, from the shore of a refreshing, royal blue lake. 

Naturally motherland Finland has always felt special to me. I've been longing to get back here in the bustle of the jungle and from the hurly-burly of the ocean. Even on top of a large and marvelous mountain I've prayed for the landscape widely opening out in front of me to be replaced with a fine Finnish royal blue scenery. Yet for a long time I've wanted to get far away from here, where I come from. Often I've also gone. 

I still do want to go. And most likely I will. I may even go without planning on returning. But not until the fall weather arrives because the Northern summer is unequalled in an unusual way. It's the time of the year when there's light throughout the night, dawn and dusk harmonically in sync. Radiantly rising and shiningly setting suns. Summer is green and verdant. Summertime is a continual, light-filled celebration, an ultimate lack of darkness that enable the birth of fresh and the doom of death. Events, ecstasy, slowness, stillness, amusement. 

My beloved, fine Finland. Birches in the valleys, spruces on the hills. Pine forests and waterfronts, all the refreshing, royal blue lakes that have watered my roots so that I could learn to stand tall in the calm and during the storm.

When I view my motherland through eyes of appreciation and admiration, I'm able to understand much more about myself, too. When I water my roots with the clear water, I nurture my mind and nourish my soul. When I stare at the lake landscape in the silence, I have it all just fine. 

Yes, I would love to go to the lake with you.

Thursday, June 15, 2017

KASKIPELLOLLA

Kello näyttää kesäkuun puoliväliä; kaksi vaivaista päivää, ja jälleen minä vanhenen vuosittaista vauhtiani. Hohhoijaa, kahdenkymmenen tuonpuoleisessa kakkupäivää ei enää kaiholla kaivata. Ainakaan minun tapauksessani. Enhän toki kuvittele olevani ikäloppu loppuikääni, saati vaahtoa ylenpalttisesti nuoruuden kaahatessa huimaa ylinopeutta lävitseni. Nah, käsitän vain yhdentekeviksi esimerkiksi sellaiset seikat, että onko takana elettyjä kesiä tasan kaksikymmentä vai edelliseen vielä ynnä kaksi.

Tämä kesä on tähän mennessä kulunut sellaisissa merkeissä, että olen yrittänyt oppia elämään harmin kanssa harmoniassa. Sillä tavalla, että osaisi olla pettynyt ja surullinen, mutta yhtä aikaa niinkin, etteivät pettymys ja suru veisi tunneskaalalla alaa kaikelta muultakin. Suru voi tulla puseroon, kurkistaa paidanhihasta, ja kaveerata kanssani. Pettymys voi tarvittaessa painaa pään rintakehään, ja sekin tulla toverikseni. Jokatapauksessa sen tulisi tapahtua sopusointua säestäen, että nuo mokomat antaisivat minun juoda aamukahvini auvoisasti auringosta nauttien, uinua unta yöaikaan, päästää elämänvirran pulppuamaan suoniini, elvyttää ja eheyttää itseäni.

Elämä, kokemani perusteella, on aivan hurjaa ja ennaltamääräämätöntä. Kun kuvittelet sen valinneen sinulle suunnan ja suunnitelman, saattaa ties mitkä voimat uhota ukkosen lailla, sähistä salamoina polttaen karrelle sen, jonka luulit joskus kuuluvan sinulle. Yhtäkkiä ympäröivä rehevä maa onkin muuntautunut silmänkantamattomaksi, vastauksia vaillinaiseksi kaskimaaksi. Punaisesta kuumuudesta hohkaava, hiilenmusta maa jalkojen alla ei opasta mihinkään; ilma on savusta paksua, sitä pitäisi oikeastaan leikata veitsellä, jotta näkökenttä laajenisi hiukan. Teräaseita et tietenkään mukanasi kantanut, koska et ehkä arvannut viljojesi vaihtuvan vastustajaksesi. 

Mikä sitten neuvoksi? Kulunee hyvä tovi, ennen kuin surut on surtu, ja viimeisistäkin hiilistä haihtunut palon puna. Joku saattaa olla niin tomera ja toimelias, että alkaa liikoja puntaroimatta puskea tietään läpi karrelle palaneen, sillä kaek on mänt eikä se siitä itkua tuhertamalla muunlaiseksi muutu. Toisella ehkä peukalo liimaantuu kämmenen keskelle, neuvottomuus näivettyy aivosolukon alkemiaksi. Yhtä kaikki, tie on läpi karun kaskimaan, ja kukin tuon matkan taittaa itselleen sopivaa tahtia, ja omaa mieltä miellyttäviä mutkia mukaillen.

Sinä, joka leivot syntymäpäiväkakkuni, minulla olisi mainio ohje. Piilottaisitko sinä siihen elämän eliksiiriä; vannoutunutta viisautta? Innostusta, iloa, ideoita desitolkulla, siivilöisitkö sekaan myös haasteita ja hankaluuksia vastaisuudenkin varalle. Ymmärrystä yllin kyllin; hyväksyntää ja huumoria saisi olla roppakaupalla. Sekä unelmia, UNELMIA sirottelesitko kakun päälle niin monta kuin vain saat mahtumaan. Ja toimittaisitko sen kaskimaalleni? Täällä menisi vielä tovi.

Monday, June 12, 2017

PÄÄTÖN POHDINTA

Päätöntä pohdintaa osaksi iltaanne, olkaatte niin hyvät ja lukekaatte.

Uskoin pitkään nauttivani englannin kielestä niin paljon, että soin valtavan osan itseilmaisuani tapahtuvan sillä kielellä. Pidän siitä erityisesti kahdesta syystä, siksi, että satun vuosien jatkuvan harjoittamisen jälkeen olemaan siinä hyvä. Toisenkin asian vuoksi; olen kuluneiden vuosien aikana solminut lukuisia, merkityksellisiä ihmissuhteita juurikin englanniksi. Puhuja voi solmia itsensä ja kieliensä välille voimakkaan tunnesiteen, joka kulkee matkassa muistuttaen elämän tärkeistä hetkistä.

Tänä kuluvana kesänä tehdessäni töitä vain sattumanvaraisesti ja harvakseltaan, minulla on aikaa kuljeskella metsissä menninkäisten kanssa vitsiä veistämässä. Tämäkin tapahtuu aina pelkästään englanniksi. Rupattelen runsaasti itsekseni, ja alati englanniksi. Jos totta puhutaan, oudoksun itsekin moista. Vielä totuudellisempaa on se, että pidän kaltaisistani kummajaisista. Vaikuttaa siltä, että suuri osa minuutta on vieraassa kielessä. Tuntuu heti huomattavan kotoisalta kun saa vaihtaa keskisuomalaisesta australialaisvivahteiseen ameriikkalaiseen. Ja se on kuulkaas hieman hullunkurista se! On kieltämättä hienoa ja helpottavaa, että vieras kieli on luissa ja ytimissä, koska se sallii mahdollisuuden luoda yhteyksiä ihmisiin ympäri palloa. Enkä, ehen, haasta olevani täydellinen osaaja englannin kielessä. En - lähimainkaan. Jokatapauksessa, kun minä keskustelun käytyä tunteelliseksi ja syvälliseksi koen tarpeekseni ja liki välttämättömyydekseni lausua joka toinen virke vieraalla kielellä, olisi ehkä aiheellista kehittää sanallisuuttani kotimaisenkin saralla.

Näistä syistä aloitin blogisivuni kirjoittamisen englanniksi. Tajusin kuitenkin hiljan, että mikään mongerrus tällä planeetalla ei vedä vertoja rakkaalle kotikielelleni, kaikkine vivahteine, tunnelmine, murteineen, joita se sisällään pitää. Suomi niin valtiona kuin kielenäkin on kookas osa ulkoista identiteettiäni, jota tahdon kyllä vaalia. Siksi aion ainakin toistaiseksi antaa jutun tulla kielellä, joka on minussa, ja josta verbaaliikkani on ylipäätänsä alkanut itää ja versoa. Toivottavasti se saa jonain päivänä myös kukoistaa pitkän tovin. Kunnes sen on aika kuolla, madaltua takaisin multaansa, maatua menneisyydeksi, kuten tapaa kaikki muukin koko maailmankaikkeudessamme.

Saturday, June 10, 2017

HAAVEISTA, UNELMISTA

Minun unelmani on eristys, yksityisyys. Maja vuorella, ihanteellisesti aurinkoisella sijainnilla. Mökkini tönöttäisi kuusien siimeksessä. Anivarhain ovesta ulos astuessani jalkani kohtaisivat aamunkostean ruohikon, joka jatkuisi pienen aukion verran nuoreen, valonsäteet lävitseen päästävään koivikkoon. Venyttelisin unet kehostani, kuuntelisin mieli täyttyneenä havujen huminaa. Horisontissa siintäisi vuoria, joita utuisasti tuijottaessani ymmärtäsin yhtäaikaisesti sekä elämäni suuruuden että pienuuden. Sitten sipsuttaisin takaisin pikkuruiseen, mutta oleellisen kattavaan kyökkiini kahvia keittämään. 

Asumukseni olisi vaatimaton, mutta soma ja tyylilleni ominainen. Valkeat puuseinät, värikkäät ovet. Runsaasti ikkunoista sisään tulvivaa valoa. Maailmankartta, josta kävisi ilmi Afrikan mantereen todellinen koko. Retkiltäni keräämiäni simpukoita vanhan piirongin päälle aseteltuna. Olisin sen verran mukavuudenhaluinen, että keittiöni sinivalkoiseen keraamialtaaseen juoksisi vuoristovesi. Ulkokaton päällä koreilisi aurinkopaneeleja tarvitsemani energian tuottamiseen.

Pihamaalle muokkaisin vihannesmaan, jossa viljelisin kasvukauden sallimia juureksia ja vihanneksia. Jos mahdollista, sen viereen kuokkisin vielä muutaman mansikkarivin. Ehkä viinimarjapensaitakin. Ja omenapuun. Jos kehtaisin, palkkaisin jonkun pätevän myös toisenlaiseen maanmuokkaukseen; keitaaseeni koverrettaisiin skeittiallas, jossa haavoittaisin ihoani ja rikkoisin luitani vauhdin hurmassa.

Toivoisin lähitienoilta löytyvän pienen, kirkasvetisen vesistön, jonne voisin molskahtaa kippurarunkoisen puun oksilta, voltin ilmassa pyörähtäen. Jonka pinnan alla muuntautuisin merenneidoksi, ja kisailisin Ahdin valtakunnan nopeimman uimarin tittelistä.

Aurinko laskisi vuorien taakse, taivas maalautuisi joka ilta erilaiseksi. Yötaivas olisi tähtien täplittämä, ja minä sen hurmaama.

Haluaisin kirjoittaa elannokseni. Ehkä oivalluksia elosta, tai sitten sanoittaa mieleni kuvaelmat tarinoiksi. Runoja. Kantaisin mustakantista kirjaani kaikkialle, inspiraation iskiessä sanelisin sen sivuille ajatukseni ja tuntemukseni. Myöhemmin naputtelisin jo päässäni selkeämmiksi jäsentyneet lauseet kannettavan tietokoneeni arkistoihin.

Elooni kuuluisi ihmisiä, toki. Kutsuisin ystäviäni kylään yksityisyyteni, ja tapaisin heitä sen ulkopuolellakin. Eikä ole sanottua, ettenkö saattaisi jakaa majaani toisen kanssa.

Valtakuntaani ei kulkisi autoteitä, ei, sinne herrankukkaroon saisin patikoida kukkaketojen ja aarniometsien lomassa kiemurtelevia polkuja pitkin. Siellä olisin Luontoäidin lumoissa, hiljaisessa, hennossa hattarassani, jonne ei maailman kiire tai pahuus osaisi tietään kartoittaa. 

Tämä on minun haaveeni. Minä en kaipaa kaupungin vilskettä, en koulun kovaa penkkiä. En välitä materiasta tai meriiteistä. En väitä siinä olevan mitään väheksyttävää, yhtä kaikki ei se tunnu lainkaan itseltäni. Hidas, yksinkertainen, hassu ja hullunkurinen elämä huvittaa aidosti. Unelmani voi tulla toteen, kun oikein tahdon. Siispä aion tahtoa vielä hieman enemmän, ja astella hiljan kohti elämää metsänhenkenä, keijuna, heinähattuna kuin vilttitossunakin. 

Jooko?