Saturday, September 9, 2017

SANATTOMUUTTA / WORDLESSNESS

Kesäiltojen kirjoitusinspiraatio on kaiketi haihtunut pois ja vaihtunut sisäiseksi mietteliäisyydeksi, joka harvoin tahtoo puskea ulos verbaalisessa muodossa. Ja jos sellainen tarve ilmaantuukin, niin rustaan sen vain omien silmien luettavaksi.

Se on sinänsä harmi, koska tämä on mukavaa puuhaa. Kirjoitella julkisesti. En vain toistaiseksi oikein osaa pukea mitään sanoiksi.

Syyssäät merkitsevät monelle sekä muutoksia että mahdollisuuksia. Uudet, aiempaa viluisammat tuulet käyvät yhä vallitsevimmiksi. Kiire ja huoli hiipivät kesän lupsakan leppoisuuden jälkeen takaisin arkeen. 

Niin käy minullekin. Joka syksy muutos mönkii elooni, ja minua alkavat mietityttää monenlaiset seikat. Menenkö oikeasti yhtään eteenpäin. Saanko todella aikaiseksi jotain. Olenko lainkaan yhtä hyvä kuin muut. Kelpaanko, vaikka valitsenkin elää eri tavalla kuin valtaväestö, tehden yhtä sun toista, siellä sun täällä. Onko ok, etten ole halukas hyppäämään kotoisan oravanpyörän pyöritettäväksi, koska en ensinnäkään ole orava, ja toiseksi, koska olen autuaan tietämätön ovatko yhdetkään sen rattaista edes poljettavikseni.

Tottahan toki kelpaan. Sitä ei pitäisi kyseenalaistaa koskaan, mutta onnekseni tänä sadonkorjuuna tuulet ovat tuoneet viestin aiempaa selkeämmin sävelin. Ne ovat keinutelleet viljoja ja kujertaneet korvaani sulosäkeitä, tyttö, kuljet juuri oikeaa polkua. Tämä mysteeri on valettu nimenomaan sinulle, joten jatkathan sen selvittämistä.

Tämä vuodenaika tulee sisältämään sekä tuttuja että tuntemattomia kuvioita, jotka innostuttavat syystäkin. Joskus ne myös saattavat pään pyörälle ja pelottavat, mutta pääosin uskallan antautua virran vietäväksi ja luottaa elämään. Tänä vuonna en veisaa vain joulun kunniaksi, että arkihuolesi kaikki heitä, vaan nakkelen ne niskojeni yli petäjikköön jo tässä ja nyt.

Levollista tunnelmaa ja loistavia tähtihetkiä kaikkien syksyyn! x

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

The writing inspiration I had back in the summer evenings seems to have faded away. It has gotten replaced with inner speculation and contemplation which rarely needs to undergo a verbal transformation. And whenever the urge to write approaches, I only convey it to myself.

It's a bit of a pity for I really enjoy doing this. Public writing kinda thing. I just haven't found the write words to express any of my thoughts or emotions recently.

Alongside the autumnal weather arrive the changes and chances. New, chillier winds become more dominant than earlier. Hurry and worry sneak and return into the lives of many after the summertime that is laidback and jovial by disposition.

It happens to me, too. Every fall changes find their way to my life, and I start questioning many matters. Am I actually going forward at all. Am I accomplishing something for real. Am I even close to being as good as the others. Am I enough even though I choose to live my life in a way that differs from the social norm, doing a bit of everything, a bit of everywhere. Am I doing the right thing by not being willing to participate in the domestic rat race because firstly, I don't like competing, and secondly, just don't happen to be a rat.

Of course I am enough. In fact, that shouldn't even be questionable, so fortunately during this harvesting the breezes have delivered the message with a more univocal melody than ever before. The winds have made the grains wave and cooed sweet verses into my ears saying, girl, you're following the exact correct path. This mystery has uniquely been personalized for you, so just continue unraveling it.

This season is going to contain both familiar and unfamiliar patterns which mainly delight and elate me. Every once in a while they may also get me confused and scared but most of the time I dare to surrender to the ever-flowing stream and trust life. This year it's not just Christmas time when I let go of worries and hurries but throw them over my shoulder already in the Here and in the Now.

I wish everyone a peaceful and delightful falltime with lots of starry shine! x

Thursday, August 31, 2017

MITEN MENEE, TÄHDET / HOW'S IT GOING, STARS

Tätä nykyä illalla ulos mennessä, sään ollessa selkeä ja taivaita katsastaessa muistaa jotain oleellista. Vaikka kesä on herkeämätöntä valoa ja keveyttä, ei silloin öistä taivaankantta korista valokartta. Pimenevät yöt ja tumma taivas paljastavat minusta yhden ihmeellisimmän asian maailmassa: tähdet. 

Monena iltana pimeän tullen pakkaan päälleni usean vaatekerroksen ja kiedon kehoni lämpimän viltin syövereihin. Hiippailen ovesta pihamaalle, käyn kosteaan ruohikkoon makaamaan ja katselen korkeuksiin. Annan silmien hiljalleen tottua pimeään, jolloin pimeys muuttuu mustasta himmeäksi hämäräksi. Puut, niin havisevat lehtiset kuin humisevat havuisetkin, saavat ääriviivat, ja ylhäällä taivaalla syttyy jatkuvasti uusia tuikkurykelmiä valoksi maan ylle. 

Minä makaan maassa vilttini syleilyssä, maailman ihmeellisimpien asioiden äärellä tuntien itseni niin pieneksi ja merkityksettömäksi. Ja kuitenkin yhtä aikaa mahtavaksi ja merkitykselliseksi. Tähtitaivas avaa virtaviivaisen ja suorasukaisen tien sellaisiin ulottuvuuksiin, että ymmärrän kaiken olevan hyvin. Ongelmat alkavat näyttäytyä pikkuisina, ihmeet puolestaan mittavina. Saan jälleen kerran rauhoittavan ja voimaannuttavan muistutuksen siitä, että tähdet tuikkivat lähellä ja kaukana jokaiselle, joka valitsee niitä kohti silmänsä suunnata.

Toivon pimenevään syksyyn runsaasti pilvettömiä iltoja ja öitä, jotta voin hämärän tavoin hiipiä ovesta ulos taivaiden teatteria ihastelemaan. Jotta voin viehättyä verrattomasta tähtivalosta ikihyviksi ja lausua unelmat ulottuvuuksien kuultavaksi ilmojen halki liitävien tähdenlentojen aikana. 

Sisäinen lapsi on täällä jäädäkseen. Tähtien kanssa bondailua vuodesta 1995.

~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~

Nowadays as I go outside in the evening, whenever the weather is clear and I look up to the skies, I remember something essential. Even though the summer is continual brightness and lightness, there is not a map of light patterns decorating the firmament at night time. As for me, the slowly darkening nights and gloomy skies reveal one of the most fascinating things in the entire world: stars.

On many nights when the dark arrives, I put on many layers of clothes and wrap myself tightly in a warm blanket. I tiptoe through the doorway to the yard, lie down on the moist grass and stare into highness, space. Slowly I let my eyes get used to the dark whereupon the darkness changes from pitch-black to dim dusk. Trees, both the sough of the leaves and the whoosh of the needles, get a profile and new bunches of tealights ignite up in the sky incessantly. 

I rest on the ground in the wonderful warmth of my blanket, at the entrance of the most fascinating wonders of the world, feeling so tiny and meaningless. And yet at the same time mighty and magnificent. The starry sky establishes a streamlined and straightforward highway to such dimensions that I understand everything being just fine. The obstacles begin to appear tiny, the miracles mighty. Once again I receive a peaceful and powerful reminder of the stars twinkling near and far to whoever who decides to have a look at them.

I hope for the upcoming fall to offer plenty of cloudless evenings and nights so that I can sneak outside to marvel at the divine theater of the stellar scintillation. So that I can admire the incomparable starry shine over and over again and announce my dreams for the dimensions to hear during each shooting star flying through the air.

Inner child is here to stay. Bonding with the stars since 1995.

Thursday, August 24, 2017

RAKAS, RAUKKA RUSAKKO / BELOVED, POOR BROWN HARE

Voiko viime postaukseen kirjoittamani lause "jokaisella hetkellä on oma tarkoituksensa" olla täyttä totta? Että ihan todellakin jokaisella? Luulen entistä vahvemmin, että kyllä näin voisi melkein olla. Kerron ehkä hiukan hörhön, mutta ainakin minut pysäyttäneen tarinan pienten valintojen merkityksestä.

Tänään herättyäni sekä aamupalan syötyäni olin aikeissa käynnistää tietokoneen ja käydä aina yhtä ihanaan ja mielekkääseen hommaan: laskujen maksamiseen. Keräsin tarvittavat asiakirjat kokoon ja valikoin jo puhelimesta laskunmaksantarytmiä, toimintaan sopivaa soittolistaa. Motivaatiota, näes. Sitten laskinkin luurin kourastani, siirsin lippuset ja lappuset sivuun sylistäni, kävelin eteiseen ja sujautin jalat kenkiin. Tuntui, että nyt täytyykin ehdottomasti päästä haukkaamaan happea. Tuntui, että minun tarvitsee kävellä veljen maatilalle. Ensin maleksia ohrapellon piennarta pitkin vailla kiirettä, talsia perunapellon vierusta, nopeuttaa askelia viljasiilojen ja vadelmapuskien kohdalla ja sitten jo miltei juoksuaskelin kiiruhtaa vuorimäntyjen juurelle. Katsahtaa maahan ja huomata ruohikon keskellä räpistelevä rusakko. Se makasi kasvillisuuspeitteen päällä neljä ketaraa harallaan, ja sen suurikorvainen pää oli painunut kouristuksenomaisesti toista kylkeä vasten. Se vikisi ja valitti sydäntäsärkevästi.

Näky oli niin surkea, että tunsin silmistä pulppuavan kyynelvanan valuvan poskipäiltä leukaluita pitkin kaulalle ja paidalle. Nostin pupun syliini, painoin sen kirjaimellisesti kyynelten kostuttamaa rintaani vasten ja juoksin rusakkorukka sylissäni äkkiä kotiin.

"Äiti, ÄITI, tule katsomaan!" huusi sisältäni löytynyt hätääntynyt lapsi keittiön ikkunan läpi. Äiti tuli, suri, meni pois, palasi ja toi mukanaan maton sekä pahvilaatikon, johon laskin kärsivästi kouristelevan otuksen lepäämään. Oli selvää, että se kuolisi pian eikä sitä saisi pelastettua millään ilveellä.

Elämä etääntyi rusakosta lyhyehkön ajan jälkeen. Hautasin sen koivikkoisen rantapenkereen uumeniin koirani lepopaikan viereen. Siellä niiden kelpaa nyt yhdessä. Tietenkin toivon, etten saanut rusakolta itselleni jänisruttotartuntaa, josta elukka mitä ilmeisemmin kärsi. Sairauden mahdollisuus kävi löytöhetkellä ehkä jopa mielessä, sillä ymmärsin vetää paksun hupparin hihat kämmenieni peitoksi.

Nähdäkseni luonto oli päättänyt parhaaksi karsia kyseinen olento pois tästä elämästä. Ehkä sen olisi pitänyt sätkiä aikansa ruohikossa ja sitten kuoliintua hitaasti ja hartaasti vuorimäntyjen katveeseen. Madaltua multaan, maatua menneisyyteen... 

Mutta kun minä rusakon syliin nostettuani tunsin sen tärisevän, pienen vartalon rauhoittuvan rintaani vasten, hengityksen hidastuvan ja pahimman paniikkitilan poistuvan minun sille lempeitä leperellessäni, tiesin olleeni juuri oikeassa paikassa täsmälleen oikeaan aikaan. Jänön ei tarvinnut kuolla ypöyksin kivusta kärsivänä ja hylättynä, vaan hellästi hoivattuna ja huomattuna.

Tapaus kosketti, koska tunnekarttani on varsin värikäs ja moniulotteinen. Myötätuntoa riittää kaikelle elävälle kastemadoista korppikotkiin. Noin laajuusaspektilla mitattuna siis: maasta taivaisiin. Toiseksi myös siksi, että rusakko antoi minulle ymmärrystä.

Koskaan ei voi välittää tai rakastaa liikaa. Se ei mene koskaan hukkaan.


Can it be true that "every event and moment of our lives have a special meaning", as I wrote on my last post? For real, that everything happens for a reason? I'm even more convinced to confirm that yes, yes it can. I will tell a slightly lunatic, yet touching story about the grande significance of the little things and decisions.

This morning as I'd waken up and had breakfast, I was about to turn my laptop on and get up to the most lovely and pleasant task as can be; paying bills. I collected the necessary files and papers and began choosing some rhythm for the event of the day, still talking about paying for those bills. See, I need motivation for that and good music helps big time. Then, all of a sudden, I put my phone aside, placed all files and papers next to me, walked to the hall and put on shoes. I felt the urge to get to fill my lungs with some fresh air. I felt I definitely must go to my brother's farm. First plod along the barley field leisurely, slowly stroll on the side of the potato field, then hasten my steps as I passed the grain storages and raspberry bushes and nearly run to reach the pinus mugos (mountain pines). Glance at the ground and notice a brown hare fidgeting down on the greenery cover. All of its four legs were spread out, facing the sky, and its big-eared tiny head was convulsively drooping to one side. It was whining and whimpering heartbreakingly.

Seeing that was so miserable that tears started flowing out of my eyes, down the cheeks and jawline to my neck and shirt. I lifted the bunny, held it gently on my literally teardrop-filled chest and ran back to my parents' house, carrying the poor brown hare tightly in my arms.

"Mom, MOM, come look!" yelled the panicky child in me through the kitchen window. Mom appeared, mourned, left, returned and brought an old carpet and a cardboard box with her. I put down the suffering animal to rest inside the safe box. It was obvious that it would perish soon and there was absolutely nothing we could do to save its life.

Life left the hare after a short while. I buried it in the middle of the birch trees on the waterfront right next to my dog's grave. There they are together, forever from now on. I bet they're satisfied. Frankly, I hope that I didn't get a rabbit fever infection from the bunny, as that was most likely what the animal suffered and died from. The likelihood of a possible disease might even have occurred to me whilst finding the brown hare given I understood to cover all bare skin with fabric before touching the animal.

Apparently Mother Nature had decided it to be for the best to eliminate this certain creature from this life. Maybe it was meant to wiggle and linger in the grass for a while and then die tardily and entreatingly underneath the mountain pines. Decompose and disappear into the soil as a part of the past...

But after lifting the terrified brown hare to my lap, noticing its small, shaking body calming down on my chest, its irregular, fast breaths slowing down, and the worst panic state disappearing as I was babbling beautiful and mellow words to it, I knew I was in the exact right place at the right time. The hare didn't have to die abandoned and all alone, suffering from horrible pain, but taken care of gently and seen.

The case touched me because my emotional map is quite colorful and multidimensional. There's enough compassion for everything living, from earthworms to vultures. Aspect and measurement of empathy: down from the ground up to the skies. Secondly because the brown hare helped me to understand something.

You can never care or love too much. It's never for nothing.